SORMI (KOLLAASI)

Äiti kuolee tänään. Tai ehkä eilen. Samantekevää. Hän kantaa kohdussaan partalasta, käsilaukussaan 250 grammaa semtexiä. Saman tekevää.

Jokainen on jonkun lapsi. Kaikki ovat kaikkien lapsia. Ja minä, sinussa.

Siispä rokki soi. Mullon paha olla, koko maailman on paha olla. Sielu syöstää sanoja, jotka eivät sovi kontekstiin: viaton, syytön, sivullinen. Merkitys sairastaa syöpäänsä kohti vääjäämätöntä loppuaan. Koherenssi on ammuttu reikiä täyteen. Tekstit rakentuvat riekaleista, jotka on räjäytetty taivaan tuuliin. Intentio, unohdettu termi.

He puhuvat toisesta todellisuudesta. Me puhumme. Jos on raja, se on minussa. Olen antanut pikkusormeni.

Aamulla kömmit sänkyyni ja kiedot pienet vahvat kätesi ympärilleni. Olet taas potkinut peiton pois päältäsi. Olet kylmissäsi. ”Iskä, itketkö.”

Minä suojelen sinua kaikelta. Itken, en.

Jokainen on jonkun lapsi. Kaikki ovat kaikkien lapsia. Rajat kiinni ja rakkautta. Rajat kiinni. Olemme taas potkineet peiton pois päältämme. Olemme kylmissämme. Näpit näppiksellä ovat kohmeessa. Viluinen sielu syöstää sanoja, solvaa syytävät sosiaaliset sormet.

Se on tänään. Tai ehkä eilen. Tuliko pipi. Sattuiko pahasti. Hyvästi. Kohta seuraa vaaratiedote. Lehahti lentoon se aamuinen koi. Suurin kaikista. Kohta seuraa vaaratiedote.

Pyhäinpäivä

Pieni runoilija kirjoittaa pienessä peräkamarissaan pientä runoa. Voiko hellyttävämpää näkyä olla! Tässähän jo pinttyneinkin raportoija herkistyy. Katsotaanpa tarkemmin, mitä täällä korven keskellä tapahtuu! Mennään sisään rintamamiestaloon, joka on, kuten kuvaan kuuluu, rispaantunut ja kallellaan. Huopakatto vuotaa, ja savupiipun lippatiilistä osan on aika syönyt. Punamultamaalin riekaleita roikkuu seinärimoista.

Pieni runoilija pitää oikean käden peukalon ja etusormen välissä lyijykynää. Kynää on jäljellä pari senttiä, sitä ei enää pysty teroittamaan. Sanoja se silti sylkee, piirtää elämän merkkejä. Näyttää siltä, että kynä ei enää kulu, kummallista! Pöydällä särisee Radio Suomi, patterit alkavat jo hiipua. Tämä pinkki radiolaite oli tarjouksessa Makkaratalon Anttilassa silloin joskus, kun yhden kesän vietin Helsingissä, kesätöissä pilkunpuleeraajana. Elämä tuoksui ja maistui silloin tuoreelta.

Radio Suomi hiipuu. Mutta maailma ärjyy ja jytkyttää! Iskee kuin sotasaapas betonilla. Kaasu lemuaa, kuuluu vauvan parkua kumeasti. Pieni runoilija sen kyllä tuntee. Kuvotuksen, se siitä hellyttävyydestä! Todettakoon, että pieni runoilijamme on erakoitunut, arka ihminen ja ihmisarka. Kaikeksi onneksi hänen maallinen vaelluksensa on pian päättyvä, ja hänestä tulee elokuvan sankari, mies joka tietää kuolevansa, samalla pyhä.

Ja pohjoinen puhuu hataran seinän läpi. Jäämeri. Napa. Pieni runoilija aavistaa sen puheen, aistii äänenpainot, tyrannian, hänellä on historia, on hän elänyt. Pienen runoilijan pieniä varpaita palelee.
 
Mihinkä ne villasukatkin.

Pieni runoilija kaivelee vaatekaappia mutta ilmeisen tyytymättömänä. Joitakin riepuja, näkkileipäpakka, loppuun kaluttuja Jalluja ja Kalleja. Ruuvimeisseleitä, vasara, pari hehkulamppua, sulakkeita, ongenkohoja. Virkkuukoukku. Pultteja, muttereita, auringonkukansiemeniä. Moottorisahan ketjut. Lapinleuku, kuin ruosteessa. Siinä kaiverrettuna kaksi nimeä, miehen ja naisen, ja päivämäärä. Vasara ja nauloja. Ruskea kirjekuori täynnä isoja seteleitä. Valtion tulo- ja menoarvioesitys vuodelta 1963. Erinäisiä ruutuvihkoja sikin sokin sanoja. Taksikuitteja, takapuolet täynnä tekstiä.

Kaikki hyllyillä hujan ja hajan. Mutta ylimpänä, pienen runoilijan pienen käden ulottumattomissa, Pentti Haanpään kootut teokset siisteinä ja kauniissa rivissä. Niiden vieressä korkkaamaton Koskenkorva.

Kyllä, tämä on arvoituksellista. Ja niin vertauskuvallista, että! Notta totta sanoi rotta jolla päässänsä potta! Jatketaan! Ei saa jäädä tekstiin makaamaan!

Se miljoonakaappi, jota tässä epätoivoisena pengotaan, nämä muistot... Kaikkea on vaan ei sukkia, ei. Ei ole hällä sukankutojaa, ja äitimuorilta jääneet on jo kulutettu loppuun.

Pieni runoilija astuu keittiön puolelle ja ehtii nähdä vilahduksen kaapin alle karkaavasta myyrästä. Pieni myyrä.

Ovi pirttiin ja toiseen kamariin on naulattu kiinni. Eteisen läpi rappusille, siellähän ne sukat ovat, resujen kumisaappaitten sisässä, märkinä ja nihkeinä. Pieni runoilija on taas mulahtanut järveen ensijään siikoja pilkkiessään. Sinne upposivat kairi, vavat ja ne siiatkin. Mutta pieni runoilija pysyi pinnalla ja kahlasi rantaan. Onneksi oli matalaa, ei kuoleman koura lähelläkään. Kyllä ne vehkeetkin sieltä vielä löytyvät.

Ottaa sukat, istuu rappusille, vetää sukat jalkaan. Perkele. No, kesä kuivaa minkä kastelee.

Pimeä putoaa kuin Liston Alin iskusta. Pihaan kurvaa korskea citymaasturi, joku työntää etuikkunasta kätensä ulos, siinä heiluu Colt Peacemaker. Luoti halkaisee pienen runoilijan matalan otsan ja repii pienet aivot tuhannen pillun päreiksi. Auto kurvaa pois, alkaa pudotella hiljakseen lunta.

Myyrät pitävät hätäkokouksen rossilattian kuivissa muhissa. ”Tilanne on poikkeuksellisen vakava”, arvioi yksi. ”Tarvitaan määrätietoisia toimia”, myöntelee toinen. ”Perustetaan työryhmä”, jatkaa kolmas.

Aamuun mennessä maisema hehkuu uutena ja puhtaana. Radio Suomi on sammunut. Ei tänne enää rantaudu maailman kumu, eivät kantaudu hukkuvien lasten avunhuudot. Eivät sotke yhteisten asioiden hoitajat, niin, asioita. Mikäpä tässä on rappusilla nyhjöttää.

Näin päivät vierivät talveen ja talvesta pois. Kuin pieni pilven käsi niitä vierittäisi. Kuluu vuosia. Satoja. Eikä ajalla enää ole varsinaisesti merkitystä. Eräänä pyhäinpäivänä, kauankauan myöhemmin, lyijykynännysä havahtuu horroksestaan, nousee pystyyn, kallistuu kellastuneelle paperille ja piirtää runon loppuun. Radio Suomi antaa merisään.