Peräkärryn linkkuun menemisestä ja sen kauaskantoisista seuraamuksista

Tunnettehan tyypin? Jäntevä ja samalla lupsakka, hienostuneesti harmaantunut herrasmies, suulas ja nokkelasanainen seuranpitäjä, omaa laajan tietopohjan ja perinteisen sivistyksen, osaa loputtomasti kaskuja ja useita kieliä, hallitsee lentävät lauseet ja palindromien pudottelun, tuntee julkimoita ja taustavaikuttajia, on kuin kotonaan niin presidentinlinnassa kuin lantatunkiollakin, tykkää tanssittaa nuoria naisia ja raatauttaa vanhoja äijiä. Maistelee jaloja juomia mutta ei läträä kossun kanssa eikä vedä övereitä saati änkyröi. Ottaa oluttakin hilpeässä seurassa, mutta ei humallu. Mummot ja mammat ovat tippa linssissä ja sydän sykkyrällä, kun tämä mies avaa puhevärkkinsä ja antaa sielunsa soida.

Sanalla sanoen tässä on meillä mies, josta kenelläkään ei ole pahaa sanottavaa. Hän hoitaa työtehtävänsä mukisematta ja reippaasti, huomioi työtoverinsa ja arvostaa kaikkien mielipiteitä. On yliopiston pidetyimpiä opettajia ja tunnetuimpia tutkijoita, mediassa kysytty asiantuntija, tieteellisissä piireissä arvostettu luennoitsija Uppsalasta Oxfordiin ja New Yorkista Pekingiin. Lapsilleen lempeä mutta jämäkkä isä, vaimonsa riuska ja samalla herkkä rakastaja, ei vierasta tarttumista pölynimuriin eikä pyykkiläjäänkään. Tiskit hoituvat kuin vettä valaen. Valvoo yöstä toiseen sairaan lapsen sängyn äärellä, siivoaa oksennukset ja ripuliroiskeet, valittamatta. Tuntuu, että ei ole koskaan väsynyt eikä katkera tai kitkerä. Voiko tämä olla tottakaan, saatetaan nyt pohtia. Mieshän on kone! Eikö auvoisen pinnan alla piile kuitenkin synkkä salaisuus tai ainakin jokin pienempi särö?

No, oli miten oli, tällaisen ihimemiehen, jos leikkisä svaavokaalin ryydittämä murteellisuus tässä sallitaan, on tapaava kesätoimittajanplanttu Santtu Korhonen tarinassani pian. Ihmetystä ehkä herättää, miksi panen juuri heidät tapaamaan. Syitä voi olla monia, elämä on tässä mielessä kuin puu, mutta sanottakoon sen verran, että tämä tarina on tosi, siksi kertomisen arvoinen, ehkä opettavainenkin jollain syväanalyysiin taipumattomalla tavalla.

Täytynee ottaa tässä esiin sellainen sosiaalis-biologinen fakta elikkä tosio, että ihminen on lajiolento, seurallinen otus. Ihminen siis lyöttäytyy kuin luontojaan toisen ihmisen juttusille. (Onhan toki erakkoluonteitakin, mutta näistä poikkeuksista enemmän joskus toiste.) Ihmisten välisiä kohtaamisia on loputtomasti, mutta jotkut tapaamiset ovat merkittävämpiä kuin toiset. Nyt puheena oleva kohtaaminen on jäävä lähtemättömästi Santtu Korhosen mieleen. Paljastan tapaamisesta sen verran, kuin on tässä yhteydessä soveliasta. Loput jääkööt asianosaisten kerrottavaksi, sikäli mikäli kertoa haluavat. Sen verran olen asiasta jurulla, että Martti Hanttilan, se on ihimemiehemme nimi, muistelmat ovat tekeillä. Ja jos professori emerituksellamme jotain on tekeillä, valmista myös syntyy.

Elettiin kahdeksankymmentälukua, joka kallistui jo viimeiselle kvartaalilleen. Santtu Korhonen oli tuolloin Suomen tietotoimiston kesätoimittaja Oulussa. Oli päässyt niihin hommiin antamalla lupaavia kynäilynäyttöjä paikallisessa ylioppilaslehdessä sekä Kalevan ja Kansan Tahdon mielipidepalstoilla. Onhan se vähän hönö, mutta intoa riittää ja sana pojalla tuntuu olevan hallussa, arveli vissiin STT:n aluetoimituksen päällikkö Timo Kisko kesätoimittajaa värvätessään. Ja hyvin sitä tarinaa syntyi, palstantäydettä lehdille ja pölpötettävää radioihin. Pari skuuppiakin Santtu onnistui kalastamaan, no, kesäaikana uutisrintamalla on hiljaista, joten vauhdikas juttu Pelkosenniemen sääskentappokisoista tai perhokalastuksen MM-kisoista Kuusamossa saattaa tuossa saumassa hyvin levitä vaikka Shanghain Sanomiin saakka.

Niin, kahdeksankymmentäluku, tuo suuren toiveikkuuden ja kautta aikojen parhaan popmusiikin vuosikymmen, oli vähitellen hiipumassa mailleen, niin Helsingin yliopiston almanakkatoimiston kuin Santtu Korhosen sisäisten tuntemustenkin mukaan. Välillä Santtu yllätti itsensä miettimästä vanhenemista, reilusti alle kolmekymppinen miekkonen: nuoruuteni on tässä valunut virtsana Laanaojaan, mutta selvisinpä hengissä. Virallisestihan Santtu Korhonen toimitti äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelijan virkaa, sivuaineena sosiologia. Mutta eivät ne opinnot oikein edistyneet, kynäily, tavoitteena suuri aikalaisromaani, kuinkas muutenkaan, neitosten kanssa vehtaaminen ja juottoloissa jormuaminen kiinnostivat Santtuamme huomattavasti enemmän kuin antiikkinen runousoppi tai suomen sijajärjestelmä. Sekä tietysti kaikenlainen touhuaminen, sellainen, josta tätä nykyä puhutaan hyvinkin myönteisessä hengessä kansalaisaktivismina ja vaikkapa joukkoistamisena. Santtu halusi olla monessa mukana, varsinkin ideoimassa uutta ja romuttamassa vanhaa. Eteenpäin elävän mieli, sanoi lapamato peräsuolessa, kuulin minäkin kerran Santun rehvakkaan tapaansa tokaisevan Haarikan vessajonossa.

Santtu siis lähetetään haastattelemaan professori Hanttilaa. Timo Kisko evästää Santtua olemaan sopivasti myötäsukainen mutta kriittisyyttä unohtamatta. Eipä tiedä vielä sen enempää kaiken kokenut Kisko kuin untuvikko Santtukaan, että tämä työkomennus on muuttava Santun elämän suunnan. Kuulostaa mahtipontiselta, mutta tuohon sivulauseeseen päädyin, vaikka yritin välttää ylisanoja viimeiseen asti.

Tarkoitus on siis tehdä 50-vuotishaastattelu, jossa Hanttila esitellään Oulun teknologiaihmeen ja jopa Nokian nousun isänä. Suorastaan koko Suomen pelastajana! Niin myös tehdään! Katsotaanpa: Haastattelu on kovassa vauhdissa jo, Hanttila maineensa veroinen, avoin supliikkimies. Tarinaa syntyy, Santun ei tarvitse paljon kysellä, mutta sen Santtu panee merkille, että professorimme osaa taitavasti samalla sekä vähätellä itseään että nostaa itseään jalustalle.

”Mutta arvaa mitä, Santtu Korhonen?” sanoo Hanttila parin tunnin kiivaan session jälkeen. ”Tätä en ole koskaan paljastanut kenellekään.”

Santtu pidättää hengitystään. Mikähän tieteellinen paljastus tai sensaatio sieltä nyt seuraa? Jutulta puuttuukin vielä ikään kuin itsestään selvä kärki, ehkä se nyt on pakottautumassa ulos Hanttilan puhe-elimistä.

”Minustahan piti tulla maanviljelijä, kotitilan jatkaja. Aina on suvussa jatkettu. Isäni odotukset olivat kovat. Mutta ei siitä mitään tullut. En koskaan oppinut peruuttamaan traktoria, jonka perässä oli kärry. Aina meni linkkuun himputti. Ei onnistunut lannanajo, ei heinänkuskaus, ei paljon mikään. Pakko oli lähteä lukemaan, kun eivät maatyöt onnistuneet.”

Hanttila vaikenee, pyyhkii kyyneleitä silmistään ja tärisee lievästi. ”Isäni ei sitä kestänyt, masentui, sairastui, meni manalle. Tila myytiin, äitini laitoin vanhainkotiin. Ei sitä ehdi sinne katsomaan, kun maailmalla pitää alati remuta ja ihmisten tiedonjanoa sammuttaa. Joskus soitellaan, mutta eipä niitä puheenaiheita löydy. Mielessäni olen tuuminut, miten ne äidin hautajaiset sitten järjestetään ja millaisen puheen niissä pidän. Ihan puistattaa.”

Jätetään nyt Santtu Korhonen ja Martti Hanttila rauhassa lopettelemaan kummallekin osapuolelle kiusalliseksi kääntynyttä keskustelua. Onhan siitä jo aikaakin vuosikymmeniä. Annetaan olla.

Mutta mikä on tarinan opetus, saatat kysyä. Ymmärrän, että esimerkiksi hyväntahtoinen ja innokkaasti tulkintoihin ryhtyvä äidinkielenopettaja näkee siinä monia mahdollisia opetuksia: Jokaisen pinnan alla on jokin syvyys. Myös raollaan oleva ovi on avoin. Pettymys voi toisaalla johtaa täyttymykseen. Loppu on alku. Moni professori päältä kaunis. Minkä äidiltä oppii?

Ei pahaa sanaa sanottavana äidinkielenopettajista. Ihmettelen itsekin, miksi minun piti tähän tapaan melkein jumalallisen kaikkitietävästi nostaa tämä kahden ihmisen välinen kohtaaminen framille. Ehkä se kuitenkin on meidän sanataiteilijoiden mutkikasta tietä kulkevien ja kivistä sarkaa kyntävien velvollisuus, kammeta kantoja, etsiä laajempia vinkkeleitä, luoda sitä todellisuutta, jota kuvaamme. Siinä sivussa tuppaa tulemaan niitä opetuksiakin, tahdommepa tai emme. Ja kuten meille on tutkijoiden taholta tehty tiettäväksi, tekstihän syntyy vasta lukijan päässä. Ehkä ne opetukset ovatkin siellä, ja tekstin tehtävä on maanitella ne esiin? 

Mutta tarina, ei unohdeta kokonaan sitä, se on vielä vailla loppunousua, joka tulkoon nyt näin: Mahtavat voivat olla ihmisen jonkinlaisen vajauden merkitykset maailmahistoriassa. Yhdellä ei ole näyttelijänlahjoja ja hän ryhtyy hirmuhallitsijaksi, joka yltää lyömättömiin suorituksiin muun muassa ihmisten teurastamisen saralla. Toinen ei osaa peruuttaa peräkärryllistä traktoria, linkkuun tuppaa vääntymään. Mutta tuleepa hänestä tieteen merkkimies ja suorastaan kansakunnan pelastaja, jolla kuitenkin on kiiltokuvamaisessa elämässään myös henkilöhistoriallinen tahra, josta hän jostain merkillisestä syystä tulee avautuneeksi STT:n kesätoimittaja Santtu Korhoselle. No, kaikella on tarkoituksensa, ja haluan uskoa, että Martti Hanttilan yllättävä purkaus pelasti Santtu Korhosen. Ei siitä tullut jutun kärkeä, jolla olisi varmasti revitelty pari päivää muuallakin mediassa, mutta tulipahan jotain merkittävämpää.

Santtu ryhdistäytyi, lopetti rälläämisen ja vehtaamisen ja elostelun, luki ja kirjoitti, luki ja kirjoitti lisää, ryhtyi tutkijaksi, erikoistui virka- ja lakikielen koukeroiden avaamiseen, antautui politiikkaan ja päätyi opetusministeriksi. Haaveili kaikki ne vuodet voimallisesti kirjailijan urasta. Ja lopulta tekikin jotain asian eteen.