Viime vuonna näihin aikoihin

kuljin hiljaa outojen ohi
juttelin riitteen kanssa
tovin

vaatteisiini tarttui hilsettä
minut puettiin
mustiin

kahlasin
hyiseen mereen
vailla täyttä ymmärrystä

joltain kesältä tuli mieleen hämähäkki
kutomassa verkkoaan
kuutamolla

mitenkähän sille kävi
tässä kaikessa
ja mitä väliä

mitään
ei koskaan kerrota
siitä mitä ei tapahtunut










päivästä toiseen olemme odottaneet viestintuojaa

sanoja: ei mitään hätää, rakkaat, ei mitään hätää

mutta jumalat joita ei ole
nukkuvat pieninä pyöreinä kivinä
pohjattoman meren pohjassa

Ajattelevien ihmisten kirja

Päätin kirjoittaa ajatteleville ihmisille tarkoitetun kirjan. Kirjoitin jo parisataa liuskaa, omasta mielestäni oikein sujuvaa, painavaa ja puhuttelevaa tekstiä. Sitten aloin ajatella. Näin jälkeenpäin ajatellen on selvää, että ei olisi pitänyt. Aloin kuitenkin.

Jos sanon kirjassani, että kirja on tarkoitettu ajatteleville ihmisille, tulenko samalla sanoneeksi, että kaikki ihmiset eivät ole ajattelevia? Että on ajattelevia ihmisiä ja että on ihmisiä, jotka eivät ajattele? Tulenko väittäneeksi, että ihmisiä on kahta kastia ja että sen alemman kastin ei kannata tämän kirjan pariin vääntäytyä? Tulenko samalla tuhonneeksi kirjani koko ajatuksellisen perustan, idean? Eihän voi olla niin, että ajattelevat ihmiset ajattelevat, että on ajattelevia ihmisiä ja muita ihmisiä! Jos ajattelevat ihmiset ajattelevat noin, voitaneen sanoa, että eivät he oikeastaan osaa ajatella. Tällä tavalla ajattelevat ihmiset eivät siis ole ajattelevia ihmisiä.

Hm... tästä lievästä ajatuksellista vastoinkäymisestä huolimatta yritin jatkaa asian ajattelemista. Eikö voitaisi kuitenkin ajatella, että ajatteleville ihmisille tarkoitettu kirja korostaa ajatusta, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat ajattelevia. Sana ajatteleva sanan ihminen edessä ei siis rajaa ihminen-sanan tarkoitteiden joukkoa vaan kuvaa koko tuota joukkoa! Heureka! Läpimurto! Voin sittenkin kirjoittaa ajatteleville ihmisille tarkoitetun kirjan!

Mutta... aina tulee se mutta. Jos haluan sanoa, että kaikki ihmiset ovat ajattelevia ihmisiä, tulenko sittenkään kuvanneeksi todellisuutta totuudenmukaisesti. Kaikillahan meillä on kokemuksia siitä, että kanssatallaajan puheet ja muut teot tuntuvat ajattelemattomilta, suorastaan mielettömiltä. Jopa siinä määrin, että heräilee epäilyksiä: ovatko kaikki muumit laaksossa, onko tapuliin lentänyt naakkoja. Lipsuuko ajatuksen suksi. Voinko siis väittää, että ihminen on ajatteleva olento luontojaan ja samalla pysyväisesti? Että ajatteleminen on ihmisen lajityypillinen toiminto, pyhyys, jota mikään ei murra. En nyt tässä välittäisi muistuttaa siitä, että onhan meillä keskuudessamme myös heitä, jotka ovat jo synnyinlahjanaan tai vaikkapa dramaattisen onnettomuuden kautta saaneet niin sanotusti heikommat eväät. Tiedostan kyllä, että olemme nyt niillä herkillä merkitysalueilla, joilla kantsii pitää kieli keskellä suuta. Voisikin ehkä sanoa, että ajattelemista kyllä esiintyy kaikkialla ihmisten keskuudessa ja kaikkien korvien välissä, mutta sen laatu varioi. On huippuajattelua, on parempilaatuista ajattelua, on maanantaikappaleajatuksia, paljon on silkkaa sekundaakin.

Kuitenkin kaiketikin kaikkien ihmisten väittäminen ajatteleviksi voi olla suorastaan valhettelemista. Usein tuntuu, että monet ihmiset ovat pikemminkin tekeviä kuin ajattelevia tapauksia. Jos jokin ajatus joskus näiltä touhun henkilöiltä pintaan pulpahtaa, se on kyllä hyvin poikkeuksellinen tapaus: risti seinään! Niin, ehkä tässä pitää mennä niinkin syvälle menneisyyteen, että mietimme ajatella-sanan historiaa. Siellähän on muistaakseni taustalla ajaminen: ajeskellaan jotakin takaa mielen voimin. Yhdellä tämä ajelu on tolkullisempaa ja suunnitellumpaa kuin toisella, se on selvä. Monia vaivaa kuitenkin parantumaton voimattomuus ja saamattomuus tässä suhteessa. Ei ajeta vaan ajaudutaan.

Vielä yksi vaikeus juontui mieleeni, kun oikein ajattelemalla ryhdyin ajattelemaan tuota ajattelevien ihmisten ongelmaa, etten sanoisi dilemmaa. Jos sanon suuntavani kirjan ajatteleville ihmisille, tulenko samalla velvoittaneeksi ihmisiä ajattelemaan? Tunnettu tosiasiahan on, että kuvaukseksi tarkoitettu kielellinen valinta tulkitaan usein kehoituksena. Ja päinvastoin: selvän käskyn luulotellaan olevan vain pelkkä toteamus.

Mikäpä minä olen ketään käskemään ajattelemaan! ajattelin. Rullailin vielä kerran käsikirjoituksen tekstinkäsittelyohjelmassa alusta loppuun. Suljin tiedoston. Painoin Delete-näppäintä. Oletko varma? Olen. OK.

Sen jälkeen en ole tietokonettani avannut. Enkä toista kertaa avaa. Kele.

Marraskuun toinen

minä elän
 
minä kirjoitan
 
viimeistä päivää, huomenta, syksystä jouluun
 
teksti tiputtaa merkkinsä kuin lehmusvanhus lehtensä
 
siinä minä elän ja minä kirjoitan eläväni kirjoittaessani elämästä
 
tällä tavalla tämä ei lopu koskaan
 
avaruudessa kaukanakaukana kymmenen vuoden takana käy tuuli ilman nimeä
 
ja meteoriitit 
aina vaan
matkallaan
kohti maataan

 

Marraskuu

 

 

Korkeasaaren karhut nukkuvat talviunta

                             sumussa, eivät ymmärrä nukkuvansa

 

Metrot luikertelevat Kalasataman sillalla kahteen suuntaan lepäämättä

Päät painuneet

                             silmättömät

 

Kalastajan vene keinuu Vanhankaupunginlahdella ilman kalastajaa

Jossain huutaa torvi: totuus!

 

Taskuun on unohtunut pojan piirtämä kuva jossa leikki on muuttunut riisumiseksi, peppuuttamiseksi,

                             häväisemiseksi

 

Marras, kuollut sana

Naarasleijona syö pentunsa paskat ja oksentaa ne kasvoillemme

Korkeasaaren karhut nukkuvat talviunta näkemättä unta

Levottomasti, heräämättä

Kingi kehittää pihkatappia peräreikäänsä

 

Tulee kiusaus 

avautua 

vihaan

 

 

Keskustelu koulun kanssa

Ostimme kylmän kyläkoulun kotikunnastani. Hassua tietysti puhua kotikunnasta, kun en ole asunut siellä vuosikymmeniin. Koulu on rakennettu 40-ja 50-lukujen vaihteessa, elettiin sotienjälkeistä nousukautta. Taloja tehtiin jokikisen pistotien päähän, koulujakin rakennettiin joka kylään. Kylät olivat täynnä tohinaa ja elämää, talkoita ja tekemistä, lapsia.

Kaupanteosta asti olen miettinyt, mitä oikein ostimme. Halusinko hankkia osan menneisyyttäni takaisin. Voiko menetettyä aikaa ja elämää omistaa. Ostimmeko unelman ja mitä sillä teemme.

Lämmitimme kakluuneja. Niin ihanaa lämpöä ei koskaan ennen missään muualla. Lämmitimme saunaa. Niin ihania löylyjä ei koskaan ennen missään muualla. Ja kuitenkin, juuri tällaista lämpöä ja tällaisia löylyjä lapsuus täynnä. Elämän valheitako vain. Kaikki kamala on pois pyyhittyä, oliko sitä edes.

En tiedä, mitä yritän sanoa. Enkä ole pahoillani. Ehkä yritän saada selvää omista ajatuksistani ja tunteistani, ehkä. Ehkä yritän huijata itseäni, kaikkia, koulua.

Ainakin ostimme sekä iloa että ikävää. Iloa ajatuksesta, että meillä on ihan oma paikka, johon paeta jos siltä tuntuu ja voiko olla tuntumatta. Ikävää ajatuksesta, että tuo paikka on kartalta katsottuna järjettömän kaukana, tuhannen kilometrin takana. Mutta ei tässä olekaan järjestä kyse. Tässäkään.

Oikeastaan taisi käydä niin, että me emme ostaneet koulua. Koulu osti meidät. Olimme myydyt jo koulunhankkimisajatuksesta.

Voiko mitään edes omistaa. Mitään et mukaasi saa, yksi lapsena opituista totuuksista. Omistaminen ei ole tärkeää, mutta ehkä omistetuksi tuleminen on.

Joku löi koulun metsään pystyyn sauvan. Missä hiihtää hän tänään.

Nythän on niin, että koko kunnassa ei ole enää yhtään toiminnassa olevaa kyläkoulua. On vain kylmiä kouluja. Rapistuvia, rapistuneita. Muutamia asuintaloina toimivia toki joukossa. Euroopan syrjäkylät, näitä meillä riittää.

Mikä merkittävintä, kylillä ei ole enää lapsia. Kylätie on hiljainen, niin hiljainen. Kun kylistä katoavat lapset, kylät kuolevat. Niistä tulee todellisia syrjäkyliä. On tullut. Kirkonkylällä vielä lapsia jonkin verran on, mutta kuinkahan kauan. Kyläkoulujen lapsista on tullut vanhoja ja vaivaisia, heidän lapsensa ovat lähteneet kasvukeskuksiin kasvattamaan omia lapsiaan. Hyvinvointivaltion lähihistoria on täynnä väkivaltaista juurienirtirepimistä ja syrjäytymistä. Koko maailma on avoinna ja tavoitettavissa mutta olemmeko mistään kotoisin.

Mistä olet pois? sinulta kysytään kylätiellä. Kysyy hän joka ei ole lähtenyt pois. Siis mistä olet kotoisin. Täältä, haluaisin vastata mutta en voi.

Ehkä koulu hankkikin meidät, tuli kylään ajatuksiimme, jäi asumaan. Ehkä koulu vaatii elämää sisäänsä, luokkahuoneisiinsa, asuntoihinsa, ullakkonsa hämärään ja kellarinsa kammioihin. Pihalleen.

Seison pihalla ja vanhempi poikamme katsoo minua ikkunasta, painautuneena tiukasti ruutuun. Epätodellinen ja itsekeskeinen olo: näen itseni aikojen takaa.

Koululla on paljon puhuttavaa menneisyydestä. Se on juttutuulella.

Mieletön fiilis istua hiljaisessa luokkahuoneessa ja yrittää ymmärtää, millaista täällä oli kolmekymmentä vuotta sitten, kun vietettiin viimeistä koulupäivää. Lakkauttaminen, synkkä sana. Entä millaista täällä oli kuusikymmentä vuotta sitten, kun talon täytti kymmenien lasten suihke. Opetus, oppiminen, elämä. Kuinka moni oppikaan täällä lukemaan ja laskemaan. Mitä soitti opettaja harmonilla, joka yhä seisoo ylväästi paikallaan ja soikin. Olivatko opettajat ankaria vai lempeitä. Lyötiinkö karttakepillä sormille. Millainen koulun hengetär oli keittäjä? Kuka lämmitti talon monet kakluunit, kun muhatäytteisiä lautaseiniä kuritti neljänkymmenen asteen pakkanen?

Missä ovat kaikki nuo ihmiset nyt, heidän tekonsa ja tunteensa, ajatuksensa ja puheensa? Mitä heistä on täällä yhä? Onko koulu tyytyväinen uusiin ihmisiinsä. Miten tuota nurkan narinaa pitäisi tulkita.

Katsomme toisiamme silmiin. Kymmenin taivaankirkkain ruuduin koulu katselee ympärilleen, metsään, maantielle, maailmalle. Katsoo silmiini. Heijastuksia. Vihreä vaihtuu siniseksi, laskeutuu yö ja uuden aamun odotus.