Kävipä niin, että päivystävä dosentti ajautui autiolle saarelle. Idyllinen maapalanen tarjosi yllin kyllin ruokaa, lämpöä ja turvaa, mutta päivystävä dosentti ei oikein viihtynyt. Levottomana hän kierteli saaren loputtomia hiekkarantoja ja uiskenteli päämäärättömästi toinen toistaan kirkasvetisemmissä laguuneissa.
Päivystävä dosentti ikävystyi. Hänellä ei oikeastaan ollut ikävä perhettään – parempi niillä on ilman minua, hän aanaili – eikä työtovereitaan, ne oli jo niin nähty. Hän ei kaivannut akateemisia seremonioita eikä opiskelijoiden nöyryyttämistä seminaareissa. Häntä eivät harmittaneet käymättä jäävät julkkarit ja kokkarit.
Täällä on kaikki tarvittava. Miksi siis murehdin? hän ajatteli. Hartiat pysyivät lysyssä.
Eräänä päivänä rantaan ajautui punainen äyskäri. Päivystävä dosentti nosti sen kepin nokkaan ja iski kepin santaan.
Kun äyskäriä katsoi kauempaa, se näytti puhuvalta päältä. Päivystävälle dosentille tuli jotenkin lämmin ja kotoisa olo. Hän silminnähden virkistyi.
Aarno Laitinen, joksi päivystävä dosentti äyskärin nimesi, huhuili tuulessa, mutta ennen muuta Aarno Laitinen oli hyvä kuuntelija. Päivystävä dosentti piti Aarno Laitiselle pitkiä luentoja saarella kohtaamistaan epäkohdista. Hän kiinnitti jyrkkää huomiota kaavoitustilanteeseen, lähidemokratiavajeeseen ja syrjäytymisenestotoimenpidepulaan. Hän määritteli välttämättömiä innovaatio-, kehittämis- ja ajatuksenhautomisprojekteja. Hän esitti taholtaan haisevan vastalauseensa sen monotonian suhteen, jota liplattavat laineet päntiönään tarjosivat. Hän laati laajan suullisen suunnitelman hiekanjyvien keskimääräisen koon määrittelemishankkeeksi. Hän vaahtosi talkoistamisen, verkostoitumisen ja tieteellisen tarkkojen lähdeviittausten puolesta.
Sanalla sanoen: päivystävä dosentti tunsi taas elävänsä. Ja kuinka ihanaa elämä olikaan!
Niin päivystävä dosentti viettää elonpäiviään autiolla saarellaan Aarno Laitinen uskollisena yleisönään ja kumppaninaan. Muutama trooppinen myrsky, pari keskiraskasta maanjäristystä, jokunen mainittavampi tsunami – ne ovat omiaan muistuttamaan päivystävää dosenttia siitä, kuinka pieni päivystävä dosentti, tämä suuri ihminen, on mahtavien luonnon tahtomusten edessä.
Lopulta koittaa päivä, tavallisen kaunis, taitaa olla perjantai, jolloin päivystävän dosentin on määrä kuolla. Niinpä hän kuolee, ja Aarno Laitinen kantaa ruumiin aution saaren synkimpään korpeen ja kaivaa sille syvän kuopan.
Sieltä et saatana nouse, Aarno Laitinen sanoo. Sylkäisee sitten tomumajaan ja lapioi haudan umpeen.
