Suomalaisen hiihtourheilun loppuhenkonen

Vielä on talven selkä vahva, katse jäätävä ja keuhkoissa pohjoista puhallusta. Vielä on, vaikka auringonkehrä jaksaa keskipäivällä jo kivuta vaarojen takaa hetkeksi horisontin päälle, Afrikan suunnasta se kurkistelee. Valoa Päivä antaa, mutta ei se vielä lämmitä! tietää vanha kansa, jota näillä luojanluomilla mutta jumalanhylkäämillä korpimailla vaan enimmäkseen asusteleekin, ketä nyt sattumoisin harvakseltaan asustelee.

Niin kimmeltää kalsean keskitalven valonsäde kuusamolaisen huurakuusen oksistossa. Mutta mikä on tuo outo ääni? Taigametsän hiljaisuuden rikkoo salaperäinen ähke, suihke ja läpsytys sekä puhina ja pihinä. Jo kavahtaa siitä sijoiltaan puuhakas palokärki ja liihottaa punainen piippa hulmuten kohti Sallan selkosia. Jo kaikkoaa haaskasyönnökseltään arka ahma outoa ääntä vieroksuen, jo luikkii häntä koipien välissä Venäjän suuntaan kapinen susi kumppaneineen. Vaan kylkeään kääntää lämpimässä talvipesässään Rukan rovakkojen takaisessa kuusikkosaarekkeessa vanha Julle, tuon nimen on hänelle antanut seudun ihminen. Vanhahan Julle on, mutta yhä metsän kruunaamaton kuningas, kontioiden kiistaton keisari. Kylkeään kääntää ja näkee suloista unta pihkatapin paskantamisesta, pälville putkahtaneista avuttomista poronvasoista, suonsilmässä oleutuvasta hirvenruhosta, iloiten kesäyössä kirmaavista nalleneitosista. Ei ole sillä käsitystä tämän kansan lajiaan kohtaan tuntemasta vihasta tai terveestä kunnioituksesta, saati pelosta, ei ainakaan tällä hetkellä. Ei se muista tahi tiedä niitä kärsimyksiä, joita sen lajitoverit ovat vuosisatojen aikana läpikäyneet, kun nukkuva lajitoveriotso on ensin hellästi lauluin ja kepein kutiteltu hereille ja sitten on raakalaismaisesti isketty nirri pois. Ei riitä Julle-nallellamme, vaikka fiksu otus monessa mielessä onkin, aivokapasiteetti sen hahmottamiseen, että nuo kaksijalkaiset julmimukset ovat huvikseen uskotelleet, että nukkuvan karhun tappaminen merkkaa sitä, että karhun sielu jää henkiin – ja siitähän olisivat oksat pois, jos tuo sielu ryhtyisi kostotoimenpiteisiin! Herätys siis vaan hellurei ja rautaa ruokatorveen!

No, mutta nyt odotuksemme vihdoin palkitaan ja uteliaisuutemme tyydyttyy! Notkelmassa näkyy jo jotain liikantoa! Punainen takkiko siellä vilahtelee tykkyisten kynttiläkuusien lomasta. Ainakin kuuluu sen moinen ähke ja ähinä, ja napakasti iskee hoikan hiilikuitusauvan soukka kilpasompa hankeen, terävästi sihahtelevat modernit komponentti-nanohiihtimet epoksiliimautuvine sintrattuine polyeteenipohjineen. Merkkiä en tässä mainontaa välttääkseni halua mainita, mutta muistakaapa vaan, minkälajinen otus se tuossa lähistöllä Rukan takaisessa maastossa pesässään pötköttää!

Sieltähän tulee hengitys höyryten ja sauvat sauhuten itse Perttuli Pätsi, hiihtourheilumme suuri lupaus ja koko Suomen kansan toivo! Paljon on lunta tuiskunnut Valtavaaran yli siitä, kun esihistoriallinen Suomen mies lykki näillä palkisilla henkensä edestä milloin saaliin perässä, milloin potentiaalisena saaliina. Eivät olleet menopelit tätä luokkaa, jonkinlaiset särmikkäällä astalolla muotoon hakatut puupalikat vaan, ja miten lie eräänlaisilla mäystimillä kiinnitettyinä koipiin. Eteenpäin kuitenkin mentiin ja hengissä tämä arktinen ihmisrotu pidettiin. Myöhemmin hiihdolla ja suomalaisten saavuttamilla voitoilla hiihtourheilun jaloissa kisoissa on ollut kohottava merkitys koko kansakunnan itsetunnolle. Emmekä voi tässä yhteydessä jättää mainitsematta talvisodan menestystämme ja kaikkien maailman kansojen tunnustamaa talvisodan ihmettä, johon emme olisi kyenneet ilman aivan erityistä taipumustamme hiihto-osaamiseen, sivakkataitotietoon! Vielä nykyäänkin kuuluu jokaisen Suomen tytön ja pojan ynnä supan (ollen tämä sukupuoleton ihminen eli transgenderi) hallita hiihtämisen jalo taito, siitä pitävät huolta moraaliltaan korkeat ja isänmaallisuudeltaan verrattomat sekä lievään terveeseen sadismiin taipuvaiset peruskoulujemme opettajat! Onhan hihtamisen historiassa kiistämättä mustempiakin hetkiä, mutta suuressa kuvassa ne ovat kuitenkin vain mitättömiä pupunpipanoita vitivalkoisilla puuterikentillä. Ei niistä sen enempää.

Mutta Perttuli, miehemme, sieltä hän tulee ja puuskuttaa, aivoissaan vain yksi aatos, tähtäimessään vain yksi päämäärä, kuten näissä rajuissa harjoituksissa aina: voitto, voitto, voitto! Hänen leveillä harteillaan ja jäntevillä jäntereillään lepää nyt Suomen kansan tulevaisuus. Vain hän on pystynyt viime vuosien huimissa lumitaistoissa edes jollakin tavalla näyttämään norskeille, svenskeille ja vanjoille sekä keskieuroopan pilleripelleille, mistä suomalainen mies oikein on tehty: ruisleivästä ja korpikuusen kyyneleistä sekä suomalaisiin geeneihin pysyvän asumuksensa tehneestä sisusta. Vain pieni viimeinen silaus on jäänyt puuttumaan. Karpaasimainen loppurutistus. Satakymmenprosenttinen kaikkensa-antaminen. Siihen tähtäävät nyt nämä korkeasti arvostettujen hiihtoliiton ja olympiakomitean parhaimpien valmentajien laatimat luomumenetelmällä toteutettavat erämaaharjoitukset.

Voittoon siis valmistautuu nyt miehemme näissä ankarissa Pohjolan oloissa, korkeahkon paikan leirillä kotimaisemissaan Kuusamossa. Olosuhteet ovat kaikin puolin otolliset pitkille täysitehoisille treeneille. Suvitihkuisen päivän jälkeen koittanut napsakka pakkasyö on kovettanut kinosten pinnan rapsakaksi hangeksi, jota on hyvä luikutella. Kovin kauas on Perttulimme jo retkellään edennyt, ja lähtö oli niin vauhdikas, että eväsreppu energiapatukoineen ja -juomineen jäi kotomökin rappuspieleen. Yritti äiti-Alma perään huhuilla, mutta poika oli jo spurtannut. Hieman alkaa nyt siis kintereissä painaa kymmenien kilometrien viuhtominen pakkasmetsässä ja viimaisilla jängillä ilman minkäänlaista välitankkausta. Mutta kyllä Suomen poika jaksaa ja kestää! Yhä tiuhemmin ja tiuhemmin väsynyt katse kuitenkin etsii kiintopistettä lumisesta metsästä, mikä olisikaan nyt oikea suunta? Ihmisasumuksia kohti tai tielle päin nyt pitäisi päästä. Siis minne?

Sattuupa niin kummallisesti, että Perttuli siinä hortoillessaan tule hiihtäneeksi karhunpesälle ja tökänneeksi sauvallaan nukkuvan Jullen silmään. Alkaa entisaikojen taisto, jossa mies panee kaikkensa peliin henkensä puolesta ja karhu äityy sekopäiseksi tultuaan herätetyksi kesken makoisimpien hornakoittensa. Ei kestäisi naturalistisinkaan luomuluontokuvaaja tämän menon tallentamista, siis siirrytään suoraan lopputulokseen. Hengettöminä toisiaan kaulaten makaavat nyt tarinamme sankarit valkohangella, jota ovat runsaasti koristelleet otson mustanpuhuva ja miehen helakka veri. On siinä kerrakseen punaista viivaa, pilkkua, pistettä, töhryä! Kuukkeli tuota katselee nyt kummissaan päätään puistellen ja tintti päästää alakuloisen ti-tyyn. Aurinko säikähtää näkyä ja palaa pesäänsä Iivaaran taakse. Susi kumppaneineen pysähtyy tunturin rinteeseen, vetävät vainua. Kairassa kiirii korpin klunksahteleva kollotus.

Pienessä metsämökissään Alma käy tuon tuostakin rappusilla kuuntelemassa, joko se poika sieltä kohta kotiin suhauttaa. Täällä porovelli jo hautuu ja kampanisut ovat uunissa. Alman sydänalaan laskeutuu outo painon tunne. Hän kuulee, vaikka huonokuuloinen lienee, korppien ronkunnan, säpsähtää, astuu mökkiin ja panee oven säppiin.