Valuvika

Yksikään ihminen ei taida tänne maailman tuuliin tupsahtaa ilman jonkinlaista valuvikaa. Puhutaan kyllä kympin vauvoista, mutta aika pian tullaan huomaamaan, että jokin mättää. Yksi katsoo kieroon, toisen purenta on vino, kolmannella ei kives laskeudu. Puhumattakaan niistä puutoksista, vai pitäisikö nykykielellä sanoa poikkeamista, jotka ovat ikään kuin pinnan alla. Sou not, jokaiselta löytyy rosvo-, romani- tai ryssänverta, sanoi entinen vallesmannikin, kun sukututkimusta aloitteli. Kun tarpeeksi kauas mennään, me ollaan neekereitä kaikki, valitettavasti, vahvisti tuon toteaman vaimonsa, tietopuolinen ihminen, joka ei tunnista itsestään rasismia, mutta suhtautuu terveen epäluuloisesti kaikkeen vieraaseen. No, tietyllä tavallahan tämä on totta, historiallisessa mielessä ihmislaji on kuin sieni rihmastossa.

Eipä nyt kuitenkaan uppouduta rotukeskustelun vellovaan suohon. Pysytellään kuivalla maalla ja jämerällä suomalaisella peruskalliolla, asioissa, joita on tämän sorttisen tavan ihmisen tavallisella pienellä järjellään helpompi käsitellä. 

Pinnanalaiset poikkeamat ovat arkipäivää muutenkin, eritoten epämiellyttävät sellaiset. Kaikilla meillä on tuttavapiirissämme se kateellinen, se patalaiska ja se selän takana läylättävä valepukki. Ja se joka ei koskaan tykkää Facebookissa mistään, ei ainakaan minun postauksistani. Muutamia mainitakseni.

Aapo Lusikasta kehkeytyi kalastushullu jo vaippaiässä, kun hänen isänsä, toinen mokoma, kuljetti Aapoa mukanaan kalaretkillä pienestä pitäen. Kesällä rinkassa roikottaen, talvella pilkkipöntössä istuttaen. Veneessä pikku-Aapo makoili Valion vanhassa maitolaatikossa, joka nyt toimitti ansiokkaasti verkkojensäilytyspaikan virkaa. Hyvähän siinä oli kelliä, pehmeiden liinojen päällä.

Mielihyvin tuntui Aapo näille retkille lähtevän. Ensimmäinen lausahduksensakin kuuluu olleen ”pääti peekele, te oli ito”. Ja retkiä riitti. Aapon isä Kaapo Lusikka oli jo nelikymppisenä päässyt, tai joutunut, jos niin halutaan sanoa, työkyvyttömyyseläkkeelle. Kolmatta kymmentä vuotta oli jäisiä petäjiä halaillut ja puutavarayhtiötä palvellut, sen jälkeen olivat mössönä niin kädet, jalat kuin pääkin. Vain kalastus kiinnosti enää, no, ja sopivassa seurassa kalastuksesta puhuminen. Puhelias ja tietopuolinen mies kun oli, Kaapo Lusikka kaipasi pitkille kalastusretkilleen seuraa. Jostain syystä kalakaveri yksi toisensa jälkeen alkoi kieltäytyä Kaapon tarjouksista ja ehdotuksista. Lopulta Kaapo arveli, että ottia tuota olkoot. Paskat, kateelliset. Onhan mulla Aapo kaveriksi.

Hyvin Aapon ja Kaapon kalareissut sujuivatkin. Saalista saatiin ja tuloksista vilpittömästi iloittiin. Tiedättehän, sellaista alkukantaista riemua siitä, että tulevaisuus on taas turvattu ja että omin toimin tämä ravinto on hankittu, omalla taidolla ja oveluudella tähän on päästy. Pian Aapo jo lenttasi keveästi isänsä perässä joenvarsipusikoissa, eikä aikaakaan, kun meni eteen. Ja tammukka toisensa jälkeen nousi kuivalle maalle puron töyrään alta. Tämä se on elämää, isä ja poika tuumivat kahvittelutulilla, kun tikuissa tirisi ja tummui kaksi mojovaa muovikuorista lenkinkyrsää. Ei siinä paljon karsinogeeneistä piittailtu!

Mutta, aina tulee se iso tai keskikokoinen mutta tässä ihmisen elossa täällä ajassa. Aapon ja Kaapon idylliä varjosti suuri pilvi, josta on paikallaan mainita viimeistään tarinan tässä vaiheessa. Valuvika siis. Aapo oli kuin kohtalon oikusta saanut syntymälahjakseen allergian. Ei mitä tahansa yskäntaipumusta tai ihon rapsuttelun tarvetta vaan rankan ja totaalisen yliherkkyyden, ja arvatkaa mille: kalalle.

Paljonhan nykyisessä siivoushulluusyhteiskunnassa ja hygieniahysteriassa on kaikenlaista pientä kutinaa ja tottumattomuutta erilaisiin aineisiin, ja monesta allergiasta pääsee eroonkin itseään siedättämällä, mutta kala-allergia on pahempi juttu. Kun se kerran todetaan, kyseessä on elinkautinen tuomio. Siihen ei moderni lääketiedekään ole keksinyt parannusta, vaikka kaikenlaista jo osataan. Sisuskalutkin voidaan uusia ja luita liimailla sekä aivoja porata, mutta tähän ei kyetä. Mikä piru pani ihmiseen sellaisen yliherkkyyden, että pienikin määrä tietynlaista kalaproteiinia saa tämän allergikkopoloisen haukkomaan henkeään. Limakalvot turpoavat, silmät pullistuvat kuopistaan, joka paikkaan iskee kapi, hengitys salpautuu, taju sumenee, sydän sekoilee. Moni on kohtaukseen kuukahtanut. 

Pirullisinta tietenkin, kun kala-allergia valitsee kohteekseen ihmisen, jolle kalastus on kaikki kaikessa, syntymässä saatua, esimerkiksi nyt Aapo Lusikka. Surullisena on isä katsellut Aapon reaktioita, kun kotona on kalapottua keitelty. Ja sitä on keitelty päntiönään, eihän siihen mihinkään päästä. Aina on vetisellä Suomeniemellä veden viljaa nautittu hengenpitimiksi. 

Vähäväkisellä ei ole nykyäänkään monesti muuhun varaa, siitä on tämä moderni hyvinvointiyhteiskunta valtiovarainvahtaajineen ja tuottavuusohjelmineen ynnä tietointensiivisyyksineen pitänyt huolta. Kun muu väki on syönyt kalapottua, äiti on kokannut Aapolle kalatonta maitopottua. Sitä poika on sitten avoimen ikkunan ääressä tyytyväisenä, joskin punoittaen ja itseään tuolloin tällöin sieltä täältä rapsutellen, mutustellut. Henkihän tuolta pojalta lähtee, on äiti hätäillyt. Aapo itse on sanonut, että ei tässä mitään ja kyllä tämä tästä.

Nyt seuraa tarinassa kohta, jota ei voi suositella heikkohermoisille. Sanon siis hyvästit teille.

Aapo on jo nuorukainen joitakin vuosia toisella kymmenellä ja hänen isänsä makaa jykevän sikataudin kourissa sairasvuoteessaan. Neljääkymmentä on riiponut jo viikonpäivät, ja Kaapo alkaa olla heikkona ja houreisena. Ei saatana lääkäriin, hän vannottaa, sinne on moni kuollut. Kalalientä, tuokaa kalalientä…

Jostain Aapo saa päähänsä, että isää pitää ilahduttaa, näin tämä parantuisi nopeammin ja päästäisiin pian kevätjäille siiannarraukseen. Alkavat ne jäätkin käydä heikoiksi paikka paikoin, joten kiire olisi. Aurinko tunkee ikkunasta sisään ja kimpoilee sinne ja tänne. Tuo terveisiä hohtavilta hangilta ja järvenseliltä. Siellä jo siika nousee pohjasta syönnökselle, kohti valoa, sinne pitää meidän päästä... 

Katoppa isä, miten minäkin jo pystyn kalalientä juomaan. Sanoo Aapo. Eikä sitten enää paljon muuta sanokaan. 

Armeliasta lienee vetää tämän jutun päälle nyt huppu, deletoida loppu, se koko roska. Hautajaiskuvaukset ovat yleensä niin masentavia. Itkua ja ulinaa ja kaikkea ja keksimällä keksittyjä sanoja, papinperkelekin.

Sen minä vaan sanon, että kaikista valuvioista ei ole syytä laskea leikkiä. Jumalankaan.

Voguli kvartaalitaloudessa

Sotka liihottaa rannattoman meren yllä ja suorittaa pärskähtävän laskeutumisen, sinne jonnekin. Ikääntynyt hallinköllykkä tarkkailee sitä laiskasti lähistöltä, mutta ei jaksa ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Miksi pitäisikään, turhuutta, turhuutta kaikki. Hetken sotka siinä ehtii sijoillaan pähkäillä, kun jo miehuksessa alkaa karmea kapi. Sinilevää saakura, kvar, kvar, sotka havahtuu ja räpistelee limalöllöstä jotenkuten siivilleen. Ei tämä ole sotkan elämää tämä tämmöinen, se noituu mielessään.

Pohjoisella rannalla – kyllä kaikilla merillä ranta on, sanotaan, mitä sanotaan – seisoo kyrsiintynyt voguli jyrkän kallion nokassa, hurjistunut ilme lommoisilla poskillaan, musta tukka rasvasta kiiltäen. Voguli puristelee känsäisiä kouriaan nyrkkiin kauhtuneen maiharinsa taskuissa. Ei tarjonnut tämä suuri Suomi sitä, mitä mainos lupasi. Hyvinvointivaltio! Tasa-arvo! Suvaitsevaisuus! Sosiaaliturva! Työ ja yrittäminen! Vapaus! Ei tarjonnut, vaikka samaa verta ollaan ja Suomen sukua, piru vie. Kurat! Vessojen siivousta ja muuta paskaduunia vaan tyrkytetään, asunnoista kiskotaan älyttömiä hintoja, ruisleivässäkään ole ruista kuin nimeksi. Ja vaimo, saakulin akanrutjake, hyppäsi lipevän keikkamuusikkokoltan kelkkaan. Tyttömme vetävät Aleksis Kiven kadulla sekalaista kamaa ja jakavat haaroväliään kaiken maailman kuppakulleille ja jännitystä elämäänsä etsiville pikkukikkelisille jörnwaahlrooseille saadakseen tuohta, jotta saavat lisää kamaa. Puistattavaa on tämä tällainen meno kerta kaikkiaan.

Hetken voguli haikailee kaukaisille kotoseuduille, itäisiin taigametsiin, mutta vain hetken. Sipiria on opettanut.

Päin mäntyä on menty! Himputti tätä kvartaalitaloutta! Pääomat karkaavat ei-ugreille ja amerikkalaiset eläkeläiset hallinnoivat pörssiyhtiöidemme osakkeita. Kaiken maailman raimosailakset ja juhanavartiaiset ynnä muut punatiilitalodemarit nauravat kakkaisia naurujaan, kun tv-kameroiden silmät sammuvat. Ei tässä pienelle ihmiselle, olletikaan vogulille, jää muuta mahdollisuutta kuin heittäytyä kalliolta kuolemaan hammasta purren. Kuolema sentään on tasa-arvon asialla näillä vieropalkisillakin!

Tämänsorttisissa synkeissä mutta kieltämättä olosuhteisiin nähden melkoisen ymmärrettävissä – etten sanoisi realistisissa – aikeissa myrtsi vogulimme siis on, kun saamme hänet näihin kuviin ja näille taajuuksille. Mutta annas olla. Sieltähän saapuu sopivasti sotka, liihottaa limaisilla lentimillään, ja voguli säpsähtää synkistä aatoksistaan, kun sotka melkein törmää häneen kurvatessaan laskutelineet alhaalla läheiseen poukamaan. Kvar, kvar, sotkan alakuloinen äännähtely kantautuu vogulin tarkkoihin korviin ja ujuttautuu selkäpiin kautta munaskuihin. Tuuli tuo kalliolle vogulin käsiin sotkan sotkuisen siipisulan. Kynän!

Sotka samperi! Ugrien elämän synnyttäjä tuossa tuo viestiä menneisyydestä. Mikä oikeus minulla on ottaa kuolemani omiin hyppysiini, voguli tuumii. Istahtaa alas kylmälle kivelle, kymmeniä tai satojatuhansia vuosia vanhalle, ajattomalle. Laine hioo rantakalliota, kirjoittaa siihen ikuista stooriaan, kuten aina. Ei väsy, ei luovuta, ei antaudu. Jatkaa vaan järkähtämättömästi piittaamatta syvyyksiään saastuttavista paskaputkista, pohjaansa tukahduttavista ihmisperäisistä ravinneaineista, ilmastonmuutoksen mukanaan tuomista maailman merten virtauksien muutoksesta. Aurinko kurkistaa pilven takaa, ja sen lämmin säde kohtaa karaistuneen ja paljon kokeneen ihmisihon.

Aurinko, aurinkomme, yksi monista. Äärettömän kaikkeutemme vähäinen voimanpesä. Tiedä vaikka olisimme mitättömiä materiahippusia määrättömän jättiläisen perskarvasatiaisen umpisuolen seinämässä. Vogulimme vaipuu syviin suuruutta syleileviin aatoksiin ynnä tuntee hän ennen kokemattoman rauhan ja valon laskeutuvan syntymälevottomaan sieluunsa.

Kvar, kvar, sotka raakkuu. Kvar, kvar.

Tämä on minun momentumini, voguli tuumaa. Mitä minä hullu oikein olin tekemässä? Meinasin tappaa luonnon luoman, viattoman luontokappaleen, ainutlaatuisen ja arvoituksellisen avaruuden eloperäisen pienhiukkasen. Millä oikeudella ja kenen luvalla, kysyn vaan.

Siitä hetkestä voguli ryhdistäytyy ja heittää kaiken katkeruuden ja mielipuolisen vihansa huut hemmettiin. Hän muistaa taannoisen somalitoverin, siivoojakumppanin, joka kehotti vogulia hakeutumaan työväenopistoon käsityöoppiin. Oli havainnut Igorin, se vogulimme ristimänimi on, monipuoliset kädentaidot. Opiston kurssille Igor kalliolta päästyään heti hakeutuukin, eikä aikaakaan, kun hän myös ammattimaisten opettajien silmissä osoittautuu erityislahjakkuudeksi. Näissä näpeissä syntyy kippo jos kappokin, tuon kolhohkon kallon alla asuu suuren visionäärin sielu. Esteetikko on syntynyt! Ja loppu onkin historiaa. Tätä nykyä Sigor, tulee tietysti sanoista sotka ja Igor, on maailmalla huippuarvostettu designbrändi. Rahaa sataa laariin ovista ja ikkunoista. Yritysryppään juristi-verosuunnittelijat tekevät haastavaa työtään pyyteettömästi. Igor elelee perheineen – niin, vaimo palasi anteeksipyydellen kuuluisuutta saaneen vogulimme kainaloon, kantrikoltta kuulemma halusi jatkaa vapaissa suhteissa ja sen hengityskin haisi – ja sukuineen viidensadan neliön linnassaan Helsingin Jollaksessa. Tuttavapiiriin kuuluu kansakunnan kermaa, myös Jörn Wahlroos, jonka jore on osoittautunut saunailtojen tuoksinassa ihan normaalin oloiseksi myös kokonsa puolesta ja jolle Igorista on tullut pitkissä keskustelusessioissa oikein läheinen ystävä. Suorastaan sielun veli. ”Don’t worry, be happy”, Igor tapaa lohduttaa Jörniä, jota välillä tuntuu aivan liikaa ahdistavan huoli Suomen kansan kohtalosta ja omasta eturauhasestaan. ”Jokainen on oman elämänsä disaineri.”

Joskus loppusyksyn synkkinä myrskyöinä, kun vuosi on kääntymässä viimeiselle kvartaalilleen, Igor istuu linnansa eteläisessä näköalatornissa ja tuijottaa tuntitolkulla alas, rantaan raivokkaasti iskevää vettä. Hän miettii, miten pienestä kaikki joskus voi olla kiinni. Hiuskarvan varassa voipi olla inehmon elo – tai sotkan sulan.

Kun myrsky vihdoin laantuu ja tulee leppeä tähtikirkas yö ja linnunrata kaartuu kaikessa loistossaan linnan laajojen näköalaikkunoiden ja hurskaan unta nukkuvan perheen ylle, voguli itkee. Voguli itkee, mutta ei ymmärrä, miksi.