Keskustelu koulun kanssa

Ostimme kylmän kyläkoulun kotikunnastani. Hassua tietysti puhua kotikunnasta, kun en ole asunut siellä vuosikymmeniin. Koulu on rakennettu 40-ja 50-lukujen vaihteessa, elettiin sotienjälkeistä nousukautta. Taloja tehtiin jokikisen pistotien päähän, koulujakin rakennettiin joka kylään. Kylät olivat täynnä tohinaa ja elämää, talkoita ja tekemistä, lapsia.

Kaupanteosta asti olen miettinyt, mitä oikein ostimme. Halusinko hankkia osan menneisyyttäni takaisin. Voiko menetettyä aikaa ja elämää omistaa. Ostimmeko unelman ja mitä sillä teemme.

Lämmitimme kakluuneja. Niin ihanaa lämpöä ei koskaan ennen missään muualla. Lämmitimme saunaa. Niin ihania löylyjä ei koskaan ennen missään muualla. Ja kuitenkin, juuri tällaista lämpöä ja tällaisia löylyjä lapsuus täynnä. Elämän valheitako vain. Kaikki kamala on pois pyyhittyä, oliko sitä edes.

En tiedä, mitä yritän sanoa. Enkä ole pahoillani. Ehkä yritän saada selvää omista ajatuksistani ja tunteistani, ehkä. Ehkä yritän huijata itseäni, kaikkia, koulua.

Ainakin ostimme sekä iloa että ikävää. Iloa ajatuksesta, että meillä on ihan oma paikka, johon paeta jos siltä tuntuu ja voiko olla tuntumatta. Ikävää ajatuksesta, että tuo paikka on kartalta katsottuna järjettömän kaukana, tuhannen kilometrin takana. Mutta ei tässä olekaan järjestä kyse. Tässäkään.

Oikeastaan taisi käydä niin, että me emme ostaneet koulua. Koulu osti meidät. Olimme myydyt jo koulunhankkimisajatuksesta.

Voiko mitään edes omistaa. Mitään et mukaasi saa, yksi lapsena opituista totuuksista. Omistaminen ei ole tärkeää, mutta ehkä omistetuksi tuleminen on.

Joku löi koulun metsään pystyyn sauvan. Missä hiihtää hän tänään.

Nythän on niin, että koko kunnassa ei ole enää yhtään toiminnassa olevaa kyläkoulua. On vain kylmiä kouluja. Rapistuvia, rapistuneita. Muutamia asuintaloina toimivia toki joukossa. Euroopan syrjäkylät, näitä meillä riittää.

Mikä merkittävintä, kylillä ei ole enää lapsia. Kylätie on hiljainen, niin hiljainen. Kun kylistä katoavat lapset, kylät kuolevat. Niistä tulee todellisia syrjäkyliä. On tullut. Kirkonkylällä vielä lapsia jonkin verran on, mutta kuinkahan kauan. Kyläkoulujen lapsista on tullut vanhoja ja vaivaisia, heidän lapsensa ovat lähteneet kasvukeskuksiin kasvattamaan omia lapsiaan. Hyvinvointivaltion lähihistoria on täynnä väkivaltaista juurienirtirepimistä ja syrjäytymistä. Koko maailma on avoinna ja tavoitettavissa mutta olemmeko mistään kotoisin.

Mistä olet pois? sinulta kysytään kylätiellä. Kysyy hän joka ei ole lähtenyt pois. Siis mistä olet kotoisin. Täältä, haluaisin vastata mutta en voi.

Ehkä koulu hankkikin meidät, tuli kylään ajatuksiimme, jäi asumaan. Ehkä koulu vaatii elämää sisäänsä, luokkahuoneisiinsa, asuntoihinsa, ullakkonsa hämärään ja kellarinsa kammioihin. Pihalleen.

Seison pihalla ja vanhempi poikamme katsoo minua ikkunasta, painautuneena tiukasti ruutuun. Epätodellinen ja itsekeskeinen olo: näen itseni aikojen takaa.

Koululla on paljon puhuttavaa menneisyydestä. Se on juttutuulella.

Mieletön fiilis istua hiljaisessa luokkahuoneessa ja yrittää ymmärtää, millaista täällä oli kolmekymmentä vuotta sitten, kun vietettiin viimeistä koulupäivää. Lakkauttaminen, synkkä sana. Entä millaista täällä oli kuusikymmentä vuotta sitten, kun talon täytti kymmenien lasten suihke. Opetus, oppiminen, elämä. Kuinka moni oppikaan täällä lukemaan ja laskemaan. Mitä soitti opettaja harmonilla, joka yhä seisoo ylväästi paikallaan ja soikin. Olivatko opettajat ankaria vai lempeitä. Lyötiinkö karttakepillä sormille. Millainen koulun hengetär oli keittäjä? Kuka lämmitti talon monet kakluunit, kun muhatäytteisiä lautaseiniä kuritti neljänkymmenen asteen pakkanen?

Missä ovat kaikki nuo ihmiset nyt, heidän tekonsa ja tunteensa, ajatuksensa ja puheensa? Mitä heistä on täällä yhä? Onko koulu tyytyväinen uusiin ihmisiinsä. Miten tuota nurkan narinaa pitäisi tulkita.

Katsomme toisiamme silmiin. Kymmenin taivaankirkkain ruuduin koulu katselee ympärilleen, metsään, maantielle, maailmalle. Katsoo silmiini. Heijastuksia. Vihreä vaihtuu siniseksi, laskeutuu yö ja uuden aamun odotus.