”Miksi metsä ei puhu meidän maailmassa?” pieni poika seisoo bussipysäkillä ja katsoa tillittää Eero Heinivahoa. Hänen haurasta, oudosti lemahtavaa olemustaan siniset silmänsä teetassin kokoisina.
”Hyvä kysymys”, Heinivaho vastaa. ”Mutta kuuntele tarkkaan. Kuulet puhkeen ja puhinan. Kuka siellä puhaltaa? Puun oksako tuulen nostattaa, kun toiselle oksalle huiskuttaa?”
”Vitun homo!” huudahtaa poika hymyillen ja hyppää bussiin. Hetkessä hän on poissa, oliko häntä olemassakaan?
Herra Heinivaho ei pojan tokaisua enää kuulee ja jos kuulisikin, ei hän sitä noteeraisi. Mahassa jotenkin möyrii, ja sitä paitsi tässä elämässä on totuttu jo kaikkeen.
Ei elämä enää yllätä, arvelee herra Heinivaho, ja mikäpä kukaan on hänelle moisista aatoksista reklamoimaan. Lienee niillä tietty totuuspohja ja todistusvoimakin. Syntyminen korpitölliin ties monentenako leipää vaativana saivarina, sota-ajan ankea lapsuus, ryssän pommikoneiden ujellus ja raskaan lastin räjähtely Idän suunnassa tulevat joskus vieläkin uniin. Isän kuolema, kun Eero oli kuuden ikäinen, äidin kaikinpuolinen varhainen uupuminen ja hiipuminen. Lapsikatraan ankara uurastus heti kun kynnelle kykeni. Nälkä, vilu, pelko. Peloista pahin mieron pelko, että joutuu tien päälle. Pyytämään apua, kerjäämään. Koulunkäynti sodassa seonneen sadistiopettajan alaisuudessa, kaikki nöyryytyksen sävyt ja nöyryytetyksi tulemisen muodot. Epävarma ja syyllisenoloinen miehuuteen havahtuminen, unenaikaiset housujenkastelut, ei vaihtokalsareita, ei ketään, kenen kanssa puhua kasvamisesta, aikuistumisesta, aikeista, suunnitelmista, toiveista, huolista, kuolemanpelosta. Kätkeminen. Ei ketään, kenen kanssa puhua piinaavista pahoista unista, painajaisista, paineista. Varhainen kotoa lähteminen, opiskelemaan, niin häipyivät kaikki vähänkään eteenpäin pyrkivät noilta korpimailta. No, jäiväthän sinne perheiden vanhimmat pojat isänniksi tölleihin. Olivat syntyneet isänniksi, joten isäntiä olivat pienestä pitäen. Muut saivat lähteä, tytöt piioiksi ja emäntäkouluihin, valmistautumaan vaimon, lapsentekokoneen ja taloudenhoitajan rooliin, pojat oppimaan maatöitä, rakentamista, rahanhaalintaa ja sotimista. Eerosta tuli, teräväpäinen ja uuttera ynnä mieronpelkoinen kun luontojaan oli, merkonomi ja siitä ura urkeni vakuutusyhtiölle töihin, lopulta pieneksi kympiksi erään pikkukunnan konttoriin, ja siitäkin pian ylemmän, maalaiskauppalan konttorin johtajaksi. Eero oli supliikkimiehiä ja aikaansaava, osasi myydä vakuutuksen kuin vakuutuksen ja osasi panna alaisensakin myymään. Loi, kuten nykyään sanottaisiin, suotuisan ilmapiirin molemminpuolista hyötyä tuottaville markkinointitoimenpiteille. Askelma askelmalta kipusi siis Eeromme yhteiskunnan rappusilla ylöspäin. Huomasi kyllä, että tässä leikissä moni pyrki kovin luovasti tulkitsemaan ihmisyyden perussääntöjä. Kovat olivat kyynärpäät yhdellä jos toisellakin ylöspäin pyrkivällä ihmisellä. Edessäpäin hymyiltiin, takanapäin kiristeltiin hampaita ja katseltiin, mikä kohta selässä olisi puukolle otollisin. Eero yritti pysytellä kaidalla tiellä ja väleissä omantuntonsa kansa. Kaikkensa Eero toki uralleen antoi ja enemmänkin, kotona vietetty lyhyt aika meni nukkumiseen, ja lasten kasvattaminen jäi rouva Heinivahon kontolle – niin: perhe oli perustettu, kun toimeentulo oli varmistunut, olihan se tapana, että oli perhe, vaimo ja pari mukulaa. Eero kylmetti itsensä ja jäädytti tunteensa, jotka muutenkin olivat elää kitkuttaneet hänessä ikään kuin lannattomassa maaperässä. Perheen laiminlyöminen ja itsensä sulkeminen sen ulkopuolelle, kyllä se kuitenkin Eeroa hieman surettaa, kun heikko hetki joskus tulee. Tuleehan sellaisia kaikille. Kylmimmillekin meistä. Täytyykin ottaa seikka vaimon kanssa puheeksi, kunhan tässä ja kunhan vaimo…
Kaikkensa herra Heinivaho tosiaan työelämälle ja maailmalle antoi, mutta mihin se riitti? Kysynpähän vaan. Väistämätön romahdus kaikesta kipuamisesta seurasi, äkkiputoaminen. Pieni notkahdus konttorin tuloksessa, kun elettiin yleisen taloustaantuman aikoja ja ihmiset olivat tulleet varovaisiksi rahankäytössä, pari suurta korvausjuttua, joissa heräsi kysymys, oliko vakuutus myönnetty liian heppoisin perustein, ja Eero sai kantaa vastuunsa. Kaiken yli menee se, mitä jää viivan alle, opetti Eerolle iso pomo, äsken vielä yksi hänen alaisistaan, mutta nyt jo askelman pari ylempänä. Sinun viivasi alle on jäänyt miinusta, Eero. Miinusta! Tiedät kyllä, samanlainen suoraselkäinen mies kun olet kuin minäkin, mitä sinun kuuluu tehdä. Näin julisti sama mies, joka oli käyttänyt kaikki kuviteltavissa olevat ketkukeinot päästäkseen nykyiseen asemaansa. Äitinsä olisi ollut valmis myymään, ellei olisi jo aikoja sitten myynyt. No, Eero, näin siinä kävi: romahdus, psykoosi, työkyvyttömyyseläke. Mies parhaassa iässään mitätön, kelvoton, sökö, ihan paskana. Miinusihminen. Ei sinusta ole työelämään, huutaa isä Eeron unessa yhä, kun talikko tippuu kädestä aamunavetassa: miero sinut vie. Ei sinusta ole elämään, ulvovat ryssän pommikoneet ja kylvävät raskaan lastinsa Eeron niskaan, yöstä toiseen. Ei sinusta ole mihinkään, huutaa sadistiopettaja turpea naama punaisena ja työntää karttakeppiä Eeron takapuoleen.
Mutta annapa olla, elämä jatkuu, ja tuossa Eero Heinivaho vaan reippaasti polkupyöräänsä taluttaen astelee töppyrälumisella jalkakäytävällä kohti ostoskeskusta. Kauas on kuljettu Savon takamailta ja sota-ajoista. Nyt eletään globaalissa kylässä ja viurutaan virtuaalitodellisuudessa! Mutta on asioita, jotka eivät muutu. Esimerkiksi yläkaapille yltämisen tarve. Sellainen on pannut Eeromme nyt liikkeelle pyörineen. Tavoitteenaan hänellä on löytää kaupasta hyvät alumiiniset keittiötikkaat. Taloustikkaiksikin niitä mainitaan. Tukevat saavat olla mutta samalla kevyet. Kokoon pitää taittua. Askelmia kolme ja ylhäällä riittävän leveä tasanne, jossa seisoa ikään kuin turvallisesti. Ei mitään turhia ylimääräisiä virityksiä, maalikuppitelineitä tai muita. Mahdollisimman pelkistetty malli. Käytännöllisyys ennen kaikkea, pragmaattisuus. Mielellään prikulleen samanlaiset kuin maalla, sellaiset kun vielä löytäisi jostain.
Ovat tarkoitetut nämä taloustikkaat vaimolle syntymäpäivälahjaksi. On tuo mamma alkanut valittaa, että ei enää vanha ihminen halua huteralla jakkaralla roikkua, kun yläkaapista pitää ottaa tavaraa jos toistakin.
Vähän jo Eeroa väsyttää tämä reissu ja elämä. Vuoden takainen aivotapahtuma – kerrankin minunkin aivoissani todistetusti tapahtui jotain, kuten Eero alakerran herra Melonille vitsailee – on vienyt veronsa. Toisesta korvasta meni kuulo, ja tasapaino on vaikea saavuttaa. Huippaa ja vetelee. Ilman keppiä tai polkupyörän tarjoamaa tukea kävely on mitä on, ei oikein minkäänlaista. Minulla niitä tapahtumia on plakkarissa jo kolme, Meloni panee paremmaksi, mutta konjamiinia en jätä, oikein kuin vetelee, pitennän ryyppyjä, uhoaa Meloni. Näin on, periksi ei anneta, Eero myötäilee. Kun Meloni kohteliaana joskin tavallisen uteliaana henkilönä siirtyy kyselemään rouva Heinivahon vointia, Eero ei ole kuulevinaan. Heilauttaa kättään ja kääntää selkänsä. Näkyillään, huikkaa nuorekkaasti mennessään.
Periksi ei anneta, Eero siis sanoo, vaikka oikeasti on valmis antamaan periksi. On jo osin antanutkin. Miehen kuori tässä vaeltaa kohti taloustikaskauppaa. Mies lähti jo sijaltaan pois, jonnekin. Se mitä sieluksi haukkuvat. Taitaa elellä lapsuuden maisemissa, maalla, talossa, jonka itse rakensi ja jolle antoi ironisesti nimen Satumaa. Miehen kuori tässä vaeltaa ja jotenkin mielenkiinnottomasti kuikoilee, minkä nurkan takaa vastaan kävelee viikatemies. Kovin tutuksi on tullut tuo ajatus äkkilähdöstä. Vaan voiko lähdöstä puhua, jos ei ole määränpäätä, tuonpuoleiseen Eero ei usko.
Näissä häilyvissä, jo luovuttaneen ja kuolemaan valmiin miehenkuoren ajatuksissa Eeron kohtaa taloustikkaidenostoreissullaan pakottava paskahätä. Ei auta muu kuin jättää munamankeli pyörätien reunaan ja rynnätä läheiseen pusikkoon tekemään tarpeensa. Suoli tyhjenee räyhäkkäästi, joku siellä tien laidassa huutelee, että kaikenlaista sitä on ja poliisille pitää soittaa, mutta Eero ei välitä. Keventyneen maaruin ja mielin hän jatkaa kohti päämääräänsä. Jalka nousee jotenkin sutjakkaasti eikä päässäkään huippaa tällä erää. Kolmannessa kaupassa vihdoin tärppää ja juuri oikeanlaiset tikkaat tuossa nyt matkaavat kohti kotia polkupyörän kylkeen narulla kötöstettynä.
Vielä tässä sentään! Seuraava yö on pitkästä aikaa rauhallinen ja painajaiseton. Aamulla Eero herää ani varhain, keittää kahvit ja puurot, istuu keittiön pöydän ääreen lukemaan aamun lehteä, jonka uutiset ovat taas niitä vanhasia, sitä ainaista sotaa, kriisiä ja raiskaamista. Eero huokaisee, raottaa ikkunaa. Leppeä raikas tuulahdus tuntuu hänen kasvoillaan, korvat kuulevat kevään ensimmäisen mustarastaan hienovireisen lurituksen. Omenapuut ravistavat oksiltaan hennot lumikiteet, metsä puhuu itsensä puhtaaksi. Aika kuluu lävitsemme.
Eero nousee ylös ja törkkäisee jalallaan vauhtia keinutuolissa aina vaan nukkuvalle vaimolleen. Se on sitten kevät, sanoo.
