Suomalaisen hiihtourheilun loppuhenkonen

Vielä on talven selkä vahva, katse jäätävä ja keuhkoissa pohjoista puhallusta. Vielä on, vaikka auringonkehrä jaksaa keskipäivällä jo kivuta vaarojen takaa hetkeksi horisontin päälle, Afrikan suunnasta se kurkistelee. Valoa Päivä antaa, mutta ei se vielä lämmitä! tietää vanha kansa, jota näillä luojanluomilla mutta jumalanhylkäämillä korpimailla vaan enimmäkseen asusteleekin, ketä nyt sattumoisin harvakseltaan asustelee.

Niin kimmeltää kalsean keskitalven valonsäde kuusamolaisen huurakuusen oksistossa. Mutta mikä on tuo outo ääni? Taigametsän hiljaisuuden rikkoo salaperäinen ähke, suihke ja läpsytys sekä puhina ja pihinä. Jo kavahtaa siitä sijoiltaan puuhakas palokärki ja liihottaa punainen piippa hulmuten kohti Sallan selkosia. Jo kaikkoaa haaskasyönnökseltään arka ahma outoa ääntä vieroksuen, jo luikkii häntä koipien välissä Venäjän suuntaan kapinen susi kumppaneineen. Vaan kylkeään kääntää lämpimässä talvipesässään Rukan rovakkojen takaisessa kuusikkosaarekkeessa vanha Julle, tuon nimen on hänelle antanut seudun ihminen. Vanhahan Julle on, mutta yhä metsän kruunaamaton kuningas, kontioiden kiistaton keisari. Kylkeään kääntää ja näkee suloista unta pihkatapin paskantamisesta, pälville putkahtaneista avuttomista poronvasoista, suonsilmässä oleutuvasta hirvenruhosta, iloiten kesäyössä kirmaavista nalleneitosista. Ei ole sillä käsitystä tämän kansan lajiaan kohtaan tuntemasta vihasta tai terveestä kunnioituksesta, saati pelosta, ei ainakaan tällä hetkellä. Ei se muista tahi tiedä niitä kärsimyksiä, joita sen lajitoverit ovat vuosisatojen aikana läpikäyneet, kun nukkuva lajitoveriotso on ensin hellästi lauluin ja kepein kutiteltu hereille ja sitten on raakalaismaisesti isketty nirri pois. Ei riitä Julle-nallellamme, vaikka fiksu otus monessa mielessä onkin, aivokapasiteetti sen hahmottamiseen, että nuo kaksijalkaiset julmimukset ovat huvikseen uskotelleet, että nukkuvan karhun tappaminen merkkaa sitä, että karhun sielu jää henkiin – ja siitähän olisivat oksat pois, jos tuo sielu ryhtyisi kostotoimenpiteisiin! Herätys siis vaan hellurei ja rautaa ruokatorveen!

No, mutta nyt odotuksemme vihdoin palkitaan ja uteliaisuutemme tyydyttyy! Notkelmassa näkyy jo jotain liikantoa! Punainen takkiko siellä vilahtelee tykkyisten kynttiläkuusien lomasta. Ainakin kuuluu sen moinen ähke ja ähinä, ja napakasti iskee hoikan hiilikuitusauvan soukka kilpasompa hankeen, terävästi sihahtelevat modernit komponentti-nanohiihtimet epoksiliimautuvine sintrattuine polyeteenipohjineen. Merkkiä en tässä mainontaa välttääkseni halua mainita, mutta muistakaapa vaan, minkälajinen otus se tuossa lähistöllä Rukan takaisessa maastossa pesässään pötköttää!

Sieltähän tulee hengitys höyryten ja sauvat sauhuten itse Perttuli Pätsi, hiihtourheilumme suuri lupaus ja koko Suomen kansan toivo! Paljon on lunta tuiskunnut Valtavaaran yli siitä, kun esihistoriallinen Suomen mies lykki näillä palkisilla henkensä edestä milloin saaliin perässä, milloin potentiaalisena saaliina. Eivät olleet menopelit tätä luokkaa, jonkinlaiset särmikkäällä astalolla muotoon hakatut puupalikat vaan, ja miten lie eräänlaisilla mäystimillä kiinnitettyinä koipiin. Eteenpäin kuitenkin mentiin ja hengissä tämä arktinen ihmisrotu pidettiin. Myöhemmin hiihdolla ja suomalaisten saavuttamilla voitoilla hiihtourheilun jaloissa kisoissa on ollut kohottava merkitys koko kansakunnan itsetunnolle. Emmekä voi tässä yhteydessä jättää mainitsematta talvisodan menestystämme ja kaikkien maailman kansojen tunnustamaa talvisodan ihmettä, johon emme olisi kyenneet ilman aivan erityistä taipumustamme hiihto-osaamiseen, sivakkataitotietoon! Vielä nykyäänkin kuuluu jokaisen Suomen tytön ja pojan ynnä supan (ollen tämä sukupuoleton ihminen eli transgenderi) hallita hiihtämisen jalo taito, siitä pitävät huolta moraaliltaan korkeat ja isänmaallisuudeltaan verrattomat sekä lievään terveeseen sadismiin taipuvaiset peruskoulujemme opettajat! Onhan hihtamisen historiassa kiistämättä mustempiakin hetkiä, mutta suuressa kuvassa ne ovat kuitenkin vain mitättömiä pupunpipanoita vitivalkoisilla puuterikentillä. Ei niistä sen enempää.

Mutta Perttuli, miehemme, sieltä hän tulee ja puuskuttaa, aivoissaan vain yksi aatos, tähtäimessään vain yksi päämäärä, kuten näissä rajuissa harjoituksissa aina: voitto, voitto, voitto! Hänen leveillä harteillaan ja jäntevillä jäntereillään lepää nyt Suomen kansan tulevaisuus. Vain hän on pystynyt viime vuosien huimissa lumitaistoissa edes jollakin tavalla näyttämään norskeille, svenskeille ja vanjoille sekä keskieuroopan pilleripelleille, mistä suomalainen mies oikein on tehty: ruisleivästä ja korpikuusen kyyneleistä sekä suomalaisiin geeneihin pysyvän asumuksensa tehneestä sisusta. Vain pieni viimeinen silaus on jäänyt puuttumaan. Karpaasimainen loppurutistus. Satakymmenprosenttinen kaikkensa-antaminen. Siihen tähtäävät nyt nämä korkeasti arvostettujen hiihtoliiton ja olympiakomitean parhaimpien valmentajien laatimat luomumenetelmällä toteutettavat erämaaharjoitukset.

Voittoon siis valmistautuu nyt miehemme näissä ankarissa Pohjolan oloissa, korkeahkon paikan leirillä kotimaisemissaan Kuusamossa. Olosuhteet ovat kaikin puolin otolliset pitkille täysitehoisille treeneille. Suvitihkuisen päivän jälkeen koittanut napsakka pakkasyö on kovettanut kinosten pinnan rapsakaksi hangeksi, jota on hyvä luikutella. Kovin kauas on Perttulimme jo retkellään edennyt, ja lähtö oli niin vauhdikas, että eväsreppu energiapatukoineen ja -juomineen jäi kotomökin rappuspieleen. Yritti äiti-Alma perään huhuilla, mutta poika oli jo spurtannut. Hieman alkaa nyt siis kintereissä painaa kymmenien kilometrien viuhtominen pakkasmetsässä ja viimaisilla jängillä ilman minkäänlaista välitankkausta. Mutta kyllä Suomen poika jaksaa ja kestää! Yhä tiuhemmin ja tiuhemmin väsynyt katse kuitenkin etsii kiintopistettä lumisesta metsästä, mikä olisikaan nyt oikea suunta? Ihmisasumuksia kohti tai tielle päin nyt pitäisi päästä. Siis minne?

Sattuupa niin kummallisesti, että Perttuli siinä hortoillessaan tule hiihtäneeksi karhunpesälle ja tökänneeksi sauvallaan nukkuvan Jullen silmään. Alkaa entisaikojen taisto, jossa mies panee kaikkensa peliin henkensä puolesta ja karhu äityy sekopäiseksi tultuaan herätetyksi kesken makoisimpien hornakoittensa. Ei kestäisi naturalistisinkaan luomuluontokuvaaja tämän menon tallentamista, siis siirrytään suoraan lopputulokseen. Hengettöminä toisiaan kaulaten makaavat nyt tarinamme sankarit valkohangella, jota ovat runsaasti koristelleet otson mustanpuhuva ja miehen helakka veri. On siinä kerrakseen punaista viivaa, pilkkua, pistettä, töhryä! Kuukkeli tuota katselee nyt kummissaan päätään puistellen ja tintti päästää alakuloisen ti-tyyn. Aurinko säikähtää näkyä ja palaa pesäänsä Iivaaran taakse. Susi kumppaneineen pysähtyy tunturin rinteeseen, vetävät vainua. Kairassa kiirii korpin klunksahteleva kollotus.

Pienessä metsämökissään Alma käy tuon tuostakin rappusilla kuuntelemassa, joko se poika sieltä kohta kotiin suhauttaa. Täällä porovelli jo hautuu ja kampanisut ovat uunissa. Alman sydänalaan laskeutuu outo painon tunne. Hän kuulee, vaikka huonokuuloinen lienee, korppien ronkunnan, säpsähtää, astuu mökkiin ja panee oven säppiin.

Kun Pöyry-Hannulla keitti yli

En tunne ketään toista yhtä rauhallista miestä kuin Pöyry-Hannu. Tavallisen tasainen kaveri, varsinainen viilipytty, kuin ihmisen mieli. Laakea on tunnemaisema tällä uroolla. Liekö hermoja lainkaan, onko jo syntymässä saatua tuo tyyneys, hallitseeko kromosomeissa lempeänä diktaattorina lunkiusgeeni?

Ettäkö napajäätiköt sulavat, ans kattoo, toteaa Hannu. Otsonikerros ohenee, ottia tuota. Kappas vaan, sanoo, kun naapurin kakarat potkaisevat pallon klasista läpi. Että niin sitten ja saapas nähä, tuumaa, kun lääkäri löytää keuhkoista hyvin kehittyneen tuumorin. Semmosta se tuppaapi olemaan täällä ajassa, arvelee, kun minkkitarha palaa ja siinä samalla menee elanto ynnä miero uhkaa, tuli näet vähän alivakuutettua ja jäihän niitä verojakin rästiin ja sellaista pientä. Kyllä tämä tästä, miettii savuavilla raunioilla ja kääräisee sätkän.

Siinä ovat löytäneet toisensa vastoinkäymiset ja niitä kestävä ihmisotus. Tässä tapauksessa ihmisotus voittaa aina. Pakko myöntää, että tuolla elämänasenteella, joka tuskin on tietoisesti koulittu vaan pikemminkin syntymälahjaa, niin, tuolla elämänasenteella pötkii pitkälle. Ikkuna korjataan ja syöpä leikataan pois. Hyvä ettei ollut juopaa, naurahtaa Hannumme. Ei tässä ole mitään aikomusta ripustaa hanskoja oksaan, saati ripustautua sinne ite.

Minkintarhaushommat jäävät, mutta, arvelee Hannu, aletaanpa maatalouslomittajaksi, kaikin puolin varmempaa ja etten sanoisi inhimillisempää tekemistä muutenkin. Tuo elukoitten kanssa peuhaaminen.

Vaikka ymmärtäähän Hannu, että on niitä selän takana narskuttavia minkkejä ihmistenkin joukossa. Ymmärtäähän Hannu, että eivät kaikki jauhot puhtaita ole itseään jatkuvasti puhtaaksi pesevien immeistenkään pusseissa. Niin kuin esimerkiksi nämä tavaran ja aatteen myyjät, se on silleen, että parasta ennen -päiväys tuppaa tulemaan nopeasti, takuuaika päättyy, kun muste kuivuu velkakirjan allekirjoituksesta. Noh, hoh, maksellaan kyllä nämä velatkin sitten tässä vähitellen, arvelee mies, joka yrittää olla piittaamatta kaiken maailman ketkuilijoista.

Oikeastaan Pöyry-Hannu olisi aika kelvoton tarinamme tähti, ellei… Tässä lienee paikallaan keskeyttää tuo sivulause, jotta pääsisimme sopivan draamalliseen tunnelmaan. Otetaan kirjallisuustaiteelliseen käyttöön kolme pistettä, jotka voivat tarkoittaa milloin mitäkin. Vihjailua. Auki jättämistä. Lukijan odotuttamista. Mutta tässä tapauksessa lähinnä rumpujen pärinää, jännitys nousee…

Oikeastaan Pöyry-Hannu olisi prototyyppisessä tasaisuudessaan aika tylsä ja suorastaan kelvoton tarinamme tähti, ellei hän kerran olisi polttanut päreitään oikein perusteellisesti. Siirrytäänpä kuulostelemaan mainittua tilannetta: Prrr, puhelin havahduttaa Hannun kesken iltasen, jota nautitaan Pöyryn pirtin pitkän pöydän ääressä hartaana perheen kesken, kuuluen tuohon ruokakuntaan isäntä-Hannun keralla alati aulis vaimo Kerttu ja seitsemän raisuhkoa pojanmukulaa. Kappas, kukas siellä, isäntä lausahtaa ja astelee vastaamaan. Haloo. Ettäkö mitäkö kukako ja mistä oikein tuulee. Jaa ilmaiseksi saan, lahjako minulle? Jaa, vain viisi euroa toimituskuluja pitäisi maksaa? Vartalonmyötäinenkin! Elastiinia! Pok… Mitä! Pokserit! POKS!

Kuten tarkkaavainen lukija saattaa huomata, Pöyry-Hannun kattilassa paine tuntuu vähitellen ikään kuin nousevan kohti poksahdusta. Käy nimittäin ilmi, että vannoutunut pitkien kalsareiden mies Hannu on pahanlaisesti yliherkkä puhelimessa boksereita kaupustelevalle sihisevälle etelän neitoselle, joka behmeästi lausuu beetkin. Kerrankos sitä sattuu, että jonkinlaista yliherkkyyttä ihmisellä. Yleensä reaktiot ovat huomattavasti lievempiä, eikä kehittynyt länsimainen lääketiede tunne eikä tunnusta ihmisten allergiaa toista ihmistä tai behmeää beetä kohtaan. Jostakin sellaisesta nyt kuitenkin täytyy olla kyse.

Kuvailen seuraamukset lyhyesti, sillä haluan säästää sinua, arvollinen lukijani, pitkäpiimäisiltä yksityiskohdilta. Tehokkuus ennen kaikkea! – Hannun silmät pullistuvat ulos kuopistaan, armottoman raatamisen ja epäfunktionaalisten elintarvikkeiden ynnä sapuskan jatkuvan puutteen laihentama naamataulu turpoaa muodottomaksi, sieraimista lyövät lieskat ja suusta alkaa tulvia vaahtoa. Hannu ryntää pihamaalle, kaataa lämpimikseen aitaa ja aitan sekä tekee hurrikaanina pahoja tuhoja niin omalla palstallaan kuin parkanolaisisäntien siemenpuuasentoon jätetyissä männiköissäkin. Etenee hän siitä laajana ukkos- ja myrskyrintamana kohti rannikkoa, nostattaa merenpintaa, heittää kalaeemeleitä pikkupurtiloineen kuivalle maalle, Tornionjokisuussa aidosti kaksikielinen haaparantalainen yksityisyrittäjä saa hermoromahduksen, tämä veneen keikuttaminen oli se viimeinen pisara; niin etenee Hannu ja ylittää ihmisten laatimat valtioiden rajat niistä pätkääkään piittaamatta ja kaataa muutamien tapahtumarikkaiden vaiheiden jälkeen öljynporauslautan Stavangerinvuonossa. Harvinaisen rajut myrskyt vellovat pohjoisella pallonpuoliskolla viikkotolkulla, kaatuuhan niitä valtamerilaivojakin, Islannissa villiintyy pari tulivuorta ja taivaan täyttää uhkaava savusumu, jonka muuan lenseä lingvisti, se on kielimies, näin-lausuu-noin-nimeää samuksi. Tulee globaali ylikansallinen vilu, jos asiaa tarkastelee pohjoisen hyvinvointi-ihmisen vinkkelistä. Golfvirran suunta siinä rytäkässä kääntyy ja maailmankirjat ovat, no, kahdella sanalla sanoen: ihan viturallaan.

Lukijani, mitä tästä voimme ottaa virtuaaliseen onkeemme? Ainakin sen, että repeävät ne rauhallisimmankin palloilijan pelihousut joskus. Niin. Ja reuna se on minunkin maljassani, kuulkaas!

Peräkärryn linkkuun menemisestä ja sen kauaskantoisista seuraamuksista

Tunnettehan tyypin? Jäntevä ja samalla lupsakka, hienostuneesti harmaantunut herrasmies, suulas ja nokkelasanainen seuranpitäjä, omaa laajan tietopohjan ja perinteisen sivistyksen, osaa loputtomasti kaskuja ja useita kieliä, hallitsee lentävät lauseet ja palindromien pudottelun, tuntee julkimoita ja taustavaikuttajia, on kuin kotonaan niin presidentinlinnassa kuin lantatunkiollakin, tykkää tanssittaa nuoria naisia ja raatauttaa vanhoja äijiä. Maistelee jaloja juomia mutta ei läträä kossun kanssa eikä vedä övereitä saati änkyröi. Ottaa oluttakin hilpeässä seurassa, mutta ei humallu. Mummot ja mammat ovat tippa linssissä ja sydän sykkyrällä, kun tämä mies avaa puhevärkkinsä ja antaa sielunsa soida.

Sanalla sanoen tässä on meillä mies, josta kenelläkään ei ole pahaa sanottavaa. Hän hoitaa työtehtävänsä mukisematta ja reippaasti, huomioi työtoverinsa ja arvostaa kaikkien mielipiteitä. On yliopiston pidetyimpiä opettajia ja tunnetuimpia tutkijoita, mediassa kysytty asiantuntija, tieteellisissä piireissä arvostettu luennoitsija Uppsalasta Oxfordiin ja New Yorkista Pekingiin. Lapsilleen lempeä mutta jämäkkä isä, vaimonsa riuska ja samalla herkkä rakastaja, ei vierasta tarttumista pölynimuriin eikä pyykkiläjäänkään. Tiskit hoituvat kuin vettä valaen. Valvoo yöstä toiseen sairaan lapsen sängyn äärellä, siivoaa oksennukset ja ripuliroiskeet, valittamatta. Tuntuu, että ei ole koskaan väsynyt eikä katkera tai kitkerä. Voiko tämä olla tottakaan, saatetaan nyt pohtia. Mieshän on kone! Eikö auvoisen pinnan alla piile kuitenkin synkkä salaisuus tai ainakin jokin pienempi särö?

No, oli miten oli, tällaisen ihimemiehen, jos leikkisä svaavokaalin ryydittämä murteellisuus tässä sallitaan, on tapaava kesätoimittajanplanttu Santtu Korhonen tarinassani pian. Ihmetystä ehkä herättää, miksi panen juuri heidät tapaamaan. Syitä voi olla monia, elämä on tässä mielessä kuin puu, mutta sanottakoon sen verran, että tämä tarina on tosi, siksi kertomisen arvoinen, ehkä opettavainenkin jollain syväanalyysiin taipumattomalla tavalla.

Täytynee ottaa tässä esiin sellainen sosiaalis-biologinen fakta elikkä tosio, että ihminen on lajiolento, seurallinen otus. Ihminen siis lyöttäytyy kuin luontojaan toisen ihmisen juttusille. (Onhan toki erakkoluonteitakin, mutta näistä poikkeuksista enemmän joskus toiste.) Ihmisten välisiä kohtaamisia on loputtomasti, mutta jotkut tapaamiset ovat merkittävämpiä kuin toiset. Nyt puheena oleva kohtaaminen on jäävä lähtemättömästi Santtu Korhosen mieleen. Paljastan tapaamisesta sen verran, kuin on tässä yhteydessä soveliasta. Loput jääkööt asianosaisten kerrottavaksi, sikäli mikäli kertoa haluavat. Sen verran olen asiasta jurulla, että Martti Hanttilan, se on ihimemiehemme nimi, muistelmat ovat tekeillä. Ja jos professori emerituksellamme jotain on tekeillä, valmista myös syntyy.

Elettiin kahdeksankymmentälukua, joka kallistui jo viimeiselle kvartaalilleen. Santtu Korhonen oli tuolloin Suomen tietotoimiston kesätoimittaja Oulussa. Oli päässyt niihin hommiin antamalla lupaavia kynäilynäyttöjä paikallisessa ylioppilaslehdessä sekä Kalevan ja Kansan Tahdon mielipidepalstoilla. Onhan se vähän hönö, mutta intoa riittää ja sana pojalla tuntuu olevan hallussa, arveli vissiin STT:n aluetoimituksen päällikkö Timo Kisko kesätoimittajaa värvätessään. Ja hyvin sitä tarinaa syntyi, palstantäydettä lehdille ja pölpötettävää radioihin. Pari skuuppiakin Santtu onnistui kalastamaan, no, kesäaikana uutisrintamalla on hiljaista, joten vauhdikas juttu Pelkosenniemen sääskentappokisoista tai perhokalastuksen MM-kisoista Kuusamossa saattaa tuossa saumassa hyvin levitä vaikka Shanghain Sanomiin saakka.

Niin, kahdeksankymmentäluku, tuo suuren toiveikkuuden ja kautta aikojen parhaan popmusiikin vuosikymmen, oli vähitellen hiipumassa mailleen, niin Helsingin yliopiston almanakkatoimiston kuin Santtu Korhosen sisäisten tuntemustenkin mukaan. Välillä Santtu yllätti itsensä miettimästä vanhenemista, reilusti alle kolmekymppinen miekkonen: nuoruuteni on tässä valunut virtsana Laanaojaan, mutta selvisinpä hengissä. Virallisestihan Santtu Korhonen toimitti äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelijan virkaa, sivuaineena sosiologia. Mutta eivät ne opinnot oikein edistyneet, kynäily, tavoitteena suuri aikalaisromaani, kuinkas muutenkaan, neitosten kanssa vehtaaminen ja juottoloissa jormuaminen kiinnostivat Santtuamme huomattavasti enemmän kuin antiikkinen runousoppi tai suomen sijajärjestelmä. Sekä tietysti kaikenlainen touhuaminen, sellainen, josta tätä nykyä puhutaan hyvinkin myönteisessä hengessä kansalaisaktivismina ja vaikkapa joukkoistamisena. Santtu halusi olla monessa mukana, varsinkin ideoimassa uutta ja romuttamassa vanhaa. Eteenpäin elävän mieli, sanoi lapamato peräsuolessa, kuulin minäkin kerran Santun rehvakkaan tapaansa tokaisevan Haarikan vessajonossa.

Santtu siis lähetetään haastattelemaan professori Hanttilaa. Timo Kisko evästää Santtua olemaan sopivasti myötäsukainen mutta kriittisyyttä unohtamatta. Eipä tiedä vielä sen enempää kaiken kokenut Kisko kuin untuvikko Santtukaan, että tämä työkomennus on muuttava Santun elämän suunnan. Kuulostaa mahtipontiselta, mutta tuohon sivulauseeseen päädyin, vaikka yritin välttää ylisanoja viimeiseen asti.

Tarkoitus on siis tehdä 50-vuotishaastattelu, jossa Hanttila esitellään Oulun teknologiaihmeen ja jopa Nokian nousun isänä. Suorastaan koko Suomen pelastajana! Niin myös tehdään! Katsotaanpa: Haastattelu on kovassa vauhdissa jo, Hanttila maineensa veroinen, avoin supliikkimies. Tarinaa syntyy, Santun ei tarvitse paljon kysellä, mutta sen Santtu panee merkille, että professorimme osaa taitavasti samalla sekä vähätellä itseään että nostaa itseään jalustalle.

”Mutta arvaa mitä, Santtu Korhonen?” sanoo Hanttila parin tunnin kiivaan session jälkeen. ”Tätä en ole koskaan paljastanut kenellekään.”

Santtu pidättää hengitystään. Mikähän tieteellinen paljastus tai sensaatio sieltä nyt seuraa? Jutulta puuttuukin vielä ikään kuin itsestään selvä kärki, ehkä se nyt on pakottautumassa ulos Hanttilan puhe-elimistä.

”Minustahan piti tulla maanviljelijä, kotitilan jatkaja. Aina on suvussa jatkettu. Isäni odotukset olivat kovat. Mutta ei siitä mitään tullut. En koskaan oppinut peruuttamaan traktoria, jonka perässä oli kärry. Aina meni linkkuun himputti. Ei onnistunut lannanajo, ei heinänkuskaus, ei paljon mikään. Pakko oli lähteä lukemaan, kun eivät maatyöt onnistuneet.”

Hanttila vaikenee, pyyhkii kyyneleitä silmistään ja tärisee lievästi. ”Isäni ei sitä kestänyt, masentui, sairastui, meni manalle. Tila myytiin, äitini laitoin vanhainkotiin. Ei sitä ehdi sinne katsomaan, kun maailmalla pitää alati remuta ja ihmisten tiedonjanoa sammuttaa. Joskus soitellaan, mutta eipä niitä puheenaiheita löydy. Mielessäni olen tuuminut, miten ne äidin hautajaiset sitten järjestetään ja millaisen puheen niissä pidän. Ihan puistattaa.”

Jätetään nyt Santtu Korhonen ja Martti Hanttila rauhassa lopettelemaan kummallekin osapuolelle kiusalliseksi kääntynyttä keskustelua. Onhan siitä jo aikaakin vuosikymmeniä. Annetaan olla.

Mutta mikä on tarinan opetus, saatat kysyä. Ymmärrän, että esimerkiksi hyväntahtoinen ja innokkaasti tulkintoihin ryhtyvä äidinkielenopettaja näkee siinä monia mahdollisia opetuksia: Jokaisen pinnan alla on jokin syvyys. Myös raollaan oleva ovi on avoin. Pettymys voi toisaalla johtaa täyttymykseen. Loppu on alku. Moni professori päältä kaunis. Minkä äidiltä oppii?

Ei pahaa sanaa sanottavana äidinkielenopettajista. Ihmettelen itsekin, miksi minun piti tähän tapaan melkein jumalallisen kaikkitietävästi nostaa tämä kahden ihmisen välinen kohtaaminen framille. Ehkä se kuitenkin on meidän sanataiteilijoiden mutkikasta tietä kulkevien ja kivistä sarkaa kyntävien velvollisuus, kammeta kantoja, etsiä laajempia vinkkeleitä, luoda sitä todellisuutta, jota kuvaamme. Siinä sivussa tuppaa tulemaan niitä opetuksiakin, tahdommepa tai emme. Ja kuten meille on tutkijoiden taholta tehty tiettäväksi, tekstihän syntyy vasta lukijan päässä. Ehkä ne opetukset ovatkin siellä, ja tekstin tehtävä on maanitella ne esiin? 

Mutta tarina, ei unohdeta kokonaan sitä, se on vielä vailla loppunousua, joka tulkoon nyt näin: Mahtavat voivat olla ihmisen jonkinlaisen vajauden merkitykset maailmahistoriassa. Yhdellä ei ole näyttelijänlahjoja ja hän ryhtyy hirmuhallitsijaksi, joka yltää lyömättömiin suorituksiin muun muassa ihmisten teurastamisen saralla. Toinen ei osaa peruuttaa peräkärryllistä traktoria, linkkuun tuppaa vääntymään. Mutta tuleepa hänestä tieteen merkkimies ja suorastaan kansakunnan pelastaja, jolla kuitenkin on kiiltokuvamaisessa elämässään myös henkilöhistoriallinen tahra, josta hän jostain merkillisestä syystä tulee avautuneeksi STT:n kesätoimittaja Santtu Korhoselle. No, kaikella on tarkoituksensa, ja haluan uskoa, että Martti Hanttilan yllättävä purkaus pelasti Santtu Korhosen. Ei siitä tullut jutun kärkeä, jolla olisi varmasti revitelty pari päivää muuallakin mediassa, mutta tulipahan jotain merkittävämpää.

Santtu ryhdistäytyi, lopetti rälläämisen ja vehtaamisen ja elostelun, luki ja kirjoitti, luki ja kirjoitti lisää, ryhtyi tutkijaksi, erikoistui virka- ja lakikielen koukeroiden avaamiseen, antautui politiikkaan ja päätyi opetusministeriksi. Haaveili kaikki ne vuodet voimallisesti kirjailijan urasta. Ja lopulta tekikin jotain asian eteen.

Jäljillä

Jussipa herää ja nousta könköilee suorittamaan aamuvirtsaa kämpän nurkalle. Eilinen yömyssyttely maistuu suussa soklinpystykorvan oksennukselta. Aivoissa jutaa melankolisten meemien tokka. Taivaan ääretön harmaus hotkaisee kaiken olevaisen, kaiken meneväisen, kaiken tulevaisen. Kaiken ymmärrettävissä olevan, elon piirin, jonka pohjoistuuli piirtää Jussin ympäri.

On satanut hienoisesti uutta lunta, ja lumella on hyppinyt hiiri tai myyrä. Tai mikä lie pikkupulliainen. Kirjoittanut ainutkertaista tarinaansa neitseelliselle pinnalle, jonka alla uinuu routauntaan arvomineraaleista raskas maan povi, josta ison maailman rahamiehet näkevät märkiä unia.

Hiirulaisen jäljet yhtyvät lumikon jälkiin. Vain lumikon jäljet jatkavat matkaa. Eivät nekään pitkälle, läheisen kuusikkokurun laitaan vaan. Siinä yhtyvät lumikon ja kärppäkorston jäljet, muutama veripisara lumella, pieniä piehtaroinnin jälkiä. Kärpän julmat jäljet siitä jatkavat, yksin.

Kurun yli, synkän kuusikon keskelle, jossa nälästä hullu näätä-näätäläinen nappaa kerkeän kärpän. Eipä jatku näädänkään nylkkäisy kauas, jo tulee kookas kairan kettu ja ottaa sen omakseen. Kettu päätyy pian ankaran ahman suuhun, ahman kahmaisee lounaakseen ironiaan taipuvainen ilveksen romulus, jonka puolestaan yhyttää satiirinen susi, joka taas käy suupalaksi takakireälle kontiolle, korpikoomikkojen kuninkaalle, naavataiteilijalle.

Keskelle kovinta pakkatalvea tullut vesikeli on tehnyt nallelle tepposet. Laiskuuttaan se on syyskesällä jotenkuten kaapinut itselleen kelvottoman pesäkuopan, ja niin valuivat ullivedet nallukkamme persiille, kun tuuli käännähti etelään ja suvi sai. Äkäisenä ja maaru mouruten mesikämmenemme riuhtoi itsensä anhittomasta asumuksestaan ja ryntäsi tunturin kupeeseen.

Taatanan taatana, jos ei sapuskaa kohta ala löytyä, kaa’an pelkele kyllä kaikki kuuset tästä kailasta, se uhosi itsekseen. Vähän sitä nakrattikin oma uhonsa. No, sattumasusi siis tuli sille enemmän kuin tarpeeseen.

Mutta kohta jo karhun jäljet yhtyvät nokialaisen jälkiin, niistä ei oikein osaa sanoa, mihin suuntaan ovat menossa, kumppareitten nokat sojottavat eri suuntiin. Veriseltä temmellyskentältä jatkavat vain yhdet jäljet jonnekin. Nehän ovat minun jälkeni, Jussi huomaa. Luomakunnan herran jäljet.

Toimitteleepa Jussi täällä kairassa askareitaan ylikansalliselle ja ylivaltaiselle malmiyhtiölle, suunnittelee koekairauspaikkoja ja kulkureittejä. Ja miettii mitä miettii, aanailee, mitä milloinkin, ei juuri enemmälti mitään. Harmaita haikuja harvakseltaan, mitättömiä, kuin hiirihaukan henkosia. Saalistaakin kun se verissä on.

Keekeleen keekele, tässähän minä eilen taltutin sen hullun mesikämmenen, ja janoinen leukuni ulvoi nälkämaan laulua! Se vasta saalis olikin. Veitikan vatsasta löytyi susi, sen sisältä ilves, sen sisältä ahma, sen sisältä kettu, sen sisältä näätä, sen sisältä kärppä, sen sisältä lumikko, sen sisältä hiirulainen.

Hiirulaisen sisältä löysin sen paskakärpäsen, joka viime kesänä toistuvista kielloistani ja kehotuksistani sekä monenlaisista maanitteluistani ja vaikuttavista retorisista kuvioistani huolimatta kurittomasti ulosti upouuden Angry Birds -lippikseni pilalle. Yritin sitä vanhalla Kansan Äänellä metsästää, huteja vaan tuli. Mutta nyt: ähäkutti!