1.
Kuolevalle kertojalle, sellaisia kaikki kertojat ovat, tulee joskus hetki, jossa jo onnellisesti unohdettu kertomus työntää päänsä esiin paperipinojen alta. Tai, kuten tässä tapauksessa, kirjahyllyssä vuosikausia rauhassa pölyttyneen romaanin välistä putoaa lattialle pari kellastunutta aanelosta.
Minkä hyllyyn jättää, sen lattialta löytää. Minkä paperille panee, se siinä seisoo.
Puhun nyt kaunokirjallisuudesta. Ja kaunokertojasta.
Niin iskee hetki, jossa mennyt näyttäytyy olevana ja tulevana, imperfekti preesensinä ja futuurina. Fakta fiktiona. Valve unena. Elämä kuolemana. Risti rastina.
Minä näyttäydyn sinuna. Totuus tunkeutuu tajuntaamme representaationa. Eikä pirukaan pidä lukua siitä, kuka on vuohi ja kuka lammas, tai ken pata ja ken kattila.
Tämä hetki tuli minulle äsken. Jäi oleskelemaan.
Mikä on kertojan vapaus tällaisessa tilanteessa, entä vastuu? Onko kertojalla mitään muuta mahdollisuutta kuin antaa kertomuksen elää omaa elämäänsä. Senhän se kuitenkin tekee. Onko muuta mahdollisuutta kuin antaa epätoivon ja -varmuuden kasvaa. Eikä nyt ole lainkaan kyse siitä, onko kertomus hyvä vai huono ja mahtaako se sopia kustantajan muottiin tai mitä mahtavat menneisyyden haamut asioista ajatella. Ei kerta kaikkiaan, kun kertomusta on pukatakseen, niin pukkaa. Mikäpä minä olen estämään.
Ei siinä paljon genreoletuksia eikä diskurssiyhteisöjä mietitä, kun sanat tulla rytyyttävät julki ja tunkevat itsensä toistensa kylkeen. Ei siinä paljon auta aanailla, kuka tästä loukkaantuu ja miten. Sellaista on sanataide, ja ilman sanojen omaa valtaa sitä ei ole. Kirjoittajalla ei ole vastuuta, vaikka lukijalla olisikin, vain kuolemanpelko meitä yhdistää. Kun kirjoittaja alkaa ajatella vastuukysymyksiä, hän tappaa kirjoittajan itsessään. Siitä tässä kaikessa on kyse, jos jostakin.
2.
Kaikki tappamani eläimet palasivat kotiin viime yönä. Ne kaikki. Sääsket, punkit, kärpäset; lierot, toukat, kärmekset; siiat, taikut, abborret; ja jänikset. Ja jänikset.
On toukokuun loppu, myöhäinen kuulas ilta. Palaamme isäni kanssa pilkkiretkeltä Savukosken takamailta, salaperäisen Soklin Ainijärveltä. Olen kymmenen. Yhtäkkiä jänis loikkaa auton eteen. Kolahdus, isä jarruttaa. Jänis sätkii tiellä takanamme. Se kirkuu. Se kirkuu kuin pikkusisko korvatulehdustaan. Se kirkuu kuin kärsivä ikäloppu mummo tuskaansa, kun kansantauti on syönyt puolet sen rintaa, tullut läpi ihosta, ja mätä haisee. Se kirkuu kuin nainen suihkussa, kun veitsi nousee iskuun. Se kirkuu, ja sen kirkuminen halkaisee maapallon kahtia ja vapauttaa syvyyden pedot, arvaamattomat laavamarkkinavoimat. Juoksen autosta, otan veristä jänistä takajaloista ja hakkaan sen päätä asfalttiin, hakkaan, hakkaan, hakkaan, kunnes se hiljenee. Se hiljenee, heitän sen ojaan. Se hiljenee, sen verta on käsissäni, paidallani, kasvoillani. Se hiljenee.
Aurinko kajastaa horisontin yllä, ja hirvet korskuvat rämeellä. On myöhäinen kuulas ilta. Jänikset kisaavat kiimaansa, panevat alulle elämää ja kuolevat teräsvartaloiden alle, poikosten verisiin käsiin, omiin käsiini. On myöhäinen kuulas ilta, suurmetsästäjäisäni silmäkulmassa kimmeltää uupelon kyynel, elämänväsynyt mies.
Kaikki tappamani eläimet palasivat kotiin viime yönä. Ne kaikki. Hauet, särjet, harjukset; hiiret, myyrät, päästäiset; räksyt, riekot, varikset; ja jänikset. Ja jänikset.
3.
On kesäkuu, helteinen. Metsästysseuramme on saanut erikoisen pyynnön. Sallalaisia jäniksenpoikasia pitäisi toimittaa johonkin Etelän saareen, josta jänikset kuulemma ovat kuolleet sukupuuttoon. Tarvitaan uuden kannan siemen. Olen jotain seitsemän ja juoksen muiden mukana pitkin mettiä mölyten ja hälyten. Miehillä on haavit, yritämme saartaa jäniksenpoikaa mättäänkoloon. Se livahtaa metsätielle päin ja katoaa. Kurkistan rumpuun, siellä se kyhjöttää. Hätistämme sen haaviin, se värisee sylissäni.
Kuin haavan lehti. Mutta mikä on haavan lehti? Miten se muka arpeutuu? Miksi?
4.
Jouluaatto. Kuusenhaussa. Lyön kirveellä jalkaani, verta suihkuaa hangelle. Annan itseni valua kuiviin. Lumet sulavat. Kuulen korppien klonksunnan. Kettu kaluaa koipeani.
Herään. Nukahdan. Uneksin.
5.
Kaikki tappamani eläimet palasivat kotiin viime yönä. He asettuivat taloksi eturauhaseeni ja alkoivat pitää kokousta. Kokous oli pitkä ja sekava ja kapulakielinen, kuin elämä unta, minun ininöitäni kukaan ei kuunnellut, ja asia päätettiin jättää pöydälle. Leikkaus-sellaiselle. Kirurgin käsiin. Antakee armoa, ja sitten ottaisin vielä kaksikymmentä merkkaria!
6.
Monien mutkikkaiden vaiheiden ja toivottomien hoitojen jälkeen heräsin siihen, että olin ohittanut itseni kierroksella ja lopultakin ansaitusti heittänyt lusikan nurkkaan, sinne veivin viereen. Lähtenyt takavasemmalle. Kuin varmemmaksi vakuudeksi Manalan iloluontoinen renki, kovasti kiusanhengen, Itse Ilkimyksen, oloinen ja näköinen, hakkasi päätäni mäsäksi asfalttiin.
Mutta ei hätiä mitiä. Kaikki tappamani muistot ja eläimet toivottivat minut tervetulleeksi.
Antoivat käteeni sulkakynän. Ja pullon punaista mustetta.
