#sosiaalinenmedia
#some
#suomisome
#häsä
#hashtag
#aihetunniste
#kielimuuttuu
#eskoseni
#isokäsi
#paraspäiväikinä
#muttasuurinkaikistaon
#selfie
#voiitku
13. joulukuuta 2014
#täydellinenlauseonmahdotonyhtälö
#somefi
#sosiaalinenmedia
#some
#suomisome
#häsä
#hashtag
#aihetunniste
#kielimuuttuu
#eskoseni
#isokäsi
#paraspäiväikinä
#muttasuurinkaikistaon
#selfie
#voiitku
#sosiaalinenmedia
#some
#suomisome
#häsä
#hashtag
#aihetunniste
#kielimuuttuu
#eskoseni
#isokäsi
#paraspäiväikinä
#muttasuurinkaikistaon
#selfie
#voiitku
11. joulukuuta 2014
Katson ylös, alas
Aurinko ei nouse. Ei laske. Maailma ei lopu. Ei ala.
Päivä laskee illasta aamuun, talven
jälkeen syksy. Silmänräpäys ääretön.
Viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Rakkaus on viha. Ja musta, no niin.
Ei tilhi roiku pihlajassa, pihlaja roikkuu sen.
Ei tuuli heiluta oksaa, oksa heiluttaa tuulen.
Ei maa vedä puoleensa, ihminen vetää
maan.
Kuljemme jossain, kuljemmeko? Alastomina tuulipuvuissamme, kuljemmeko? Katsomme tähtiä, tuijotamme omaan napaan. Katsommeko, tuijotammeko? Kuljemme jossain? Kuljemmeko?
Ehkä minä olen sinä,
jonkun
avaruus.
6. joulukuuta 2014
Ajattelemisen taidosta
Olen jumissa tuvassa. Ajatus ajattelemisesta mönkii jääränä päässäni. Tuijotan itselöni ikuiseen tummuuteen kuin Eino Leino. Mitään en näe. Vain mutaa.
Viisikymmentä vuotta ja risat meni, ennen kuin opin ajattelemaan. Oikeastaan opin, että en osaa ajatella ja että ajatteleminen vaatii ponnistelua.
Ajatukset eivät ajaudu päähän, niitä pitää ajaa kuin käärmettä pyssyyn, kuten sanotaan, vaikka epäilenkin, onko tuon sanonnan taustalla kovinkaan paljon ankaraa ajattelemista. Ajatteleminen nimittäin on työlästä, raskainta mahdollista työtä. Kun on oikein ankarasti ajateltu ja vihdoin saatu jonkinsortin ajatus ajusta ulos, näyttää ja kuulostaa parhaimmillaan siltä, että onpa helppoa! Ja: Näin tietysti! Enpäs tuota itse keksinyt! Olipa osuvasti pantu! Ajateltu!
Kaikki maailman kauheus alkaa tässä katsannossa näyttää, anteeksi vaan, luonnolliselta. Sota- ja suuruudenhullut horinat, laskelmoidut puheet isänmaallisuudesta, kaikki poliittinen venkoilu valtakunnassa, työpaikoilla ja kodeissa, synkeät yksinpuhelut... nehän osoittavat vain ajattelemisvajetta.
Yhteiskunnallisen päätöksenteon pitäisi perustu ankaraan ajattelemiseen, ei näennäisajattelun tuloksina syntyviin raportteihin, ennusteisiin, ohjelmiin. Työpaikoilla pitäisi päivittäin pysäyttää kaikki akuutti kohina ja suorittaa ajatteluharjoitteita: mitä tässä teemme, miksi ja mikä tolkku. Tuskin se mitään auttaisi, mutta...
Kouluissa tarvittaisiin yksi oppiaine: ajattelemisen taito. Kaikki koulun oppi perustuu oletukseen siitä, että osaamme ajatella, mutta missään tätä oletusta ei pureta eikä koulukasta opeteta ajattelemaan. Tämä johtuu tietysti siitä, että opettajillekaan tätä oppia ei ole annettu eikä moni ole osanut tai älynnyt sitä itse etsiä. Meille kyllä väitetään, että koulussa opetetaan oppimaan, mutta mitä se oppimaan oppiminen oikein on? Oppiminen ilman ajattelua kaataa ojaan. Tietäminen ei vielä takaa sitä, että osaamme ajatella. Surullista kyllä koko koululaitoksen kannalta: ehkä onkin niin, että ketään ei voi opettaa ajattelemaan. On vain elettävä sellainen elämä, että kykenee aloittamaan ajattelemisen opiskelun?
Ajattelun pahin vihollinen on ajattelutapa. Kun yhteiskunta tai mikä tahansa yhteisö nojaa yhteisiin ajattelutapoihin, kaikki aito ajattelu yleensä kuolee. Tai se tietoisesti tapetaan. Meillä on varoittavia esimerkkejä siitä, millaisia hirmutekoja ajattelutavoiltaan yhtenäiset kansakunnat ovat pystyneet tekemään. Ja kun puhutaan ajattelutavoista, kyse ei oikeastaan ole ajattelemisesta. Pikemminkin ajattelun lopettamisesta. Sama vaara piilee siinä, että ulkoistamme yhteiskunnallisen ajattelumme niin sanottuihin ajatuspajoihin ja -hautomoihin. Mikä vastenmielinen ajatus! Ikään kuin ajattelu kuuluisi vain ajattelun asiantuntijoille, yök!
Erno Paasilinna kirjoitti joskus jotain sellaista, että tosinajattelija on aina sentään ajattelija. En ole varma, onko näinkään. Paasilinnan kirkkaista ajatuksista monet osoittavat, että ajattelija ei koskaan tule valmiiksi eivätkä ajatukset tavoita täydellisyyttä. Niin, moni toisinajattelija eli änkyrä tuntuu suorastaan unohtaneen ajattelemisen idean, päämääränä on vain vastustaa kaikkien muiden ajatuksia tai ajatuksina esitettyjä lausumia. Ei se mitään oikeaa ajattelua ole. Ei samoin- eikä tosinajattelua. Vain näennäisajattelua.
Ajattelun taito on periaatteessa yksinkertaista, mutta samalla ajatteleminen on lähes mahdotonta. Ajattelemisen oppimiseen kuluu koko elämä. Useimmat meistä eivät opi koskaan, en minä ainakaan opi, tämä on hyvä tunnustaa. Tämän oppimiseen minulta meni viisikymmentä vuotta ja risat, siksi ajattelin, että olen oppinut ajattelemaan tai ainakin jotain ajattelemisesta.
Ja kaiken tämän sekavuus kelpaa todistusaineistoksi. Mutta lieventävä asianhaara se ei ole. Jos on niin, että vain ajatteleva ihminen saa kirjoittaa, meiltä loppuvat kaikki kirjoitukset. Ja ajattelemisen mahdollisuus. Kirjottaminen voi parhaimmillaan johtaa ajattelemiseen, siihen, että kirjoittaja oppii jotain ajattelemisesta. Voi lukijaparkoja!
Yleisin virhe ajattelupohdinnoissa on se, että ajattelu ikään kuin tapahtuu päässä. Aivoista etsitään eri tieteenaloilla ja laboratorioissa ajatuksia, mutta tulokset ovat olleet laihahkoja. En ihmettele. Minä suuntaisin etsinnät pääkopan ulkopuolelle, ihmisten välisiin suhteisiin ja varjoihin. Harmaalle alueelle, enkä tarkoita tässä aivomassaa.
Ajattelemisessa ehkä pitää pystyä asettumaan ikään kuin itsensä ulkopuolelle, omaksi varjokseen toisten varjojen joukkoon. Omaa pääkoppaa pitää ja on pakkokin toki käyttää ajattelemisen alustana, ja oikeastaan koko keho osallistuu ajattelemisen tekoon. Ruumis on ajattelemisen keppihevonen. Ajatus ratsastaa sillä. Mitä siis ajattelu loppuviimeksi on? Hm... Ehkä onkin hyväksyttävä ajatus siitä, että ajattelun taito on jonkinlainen jatkumo. Suurin osa meidän ajatuksistamme on korkeintaan jatkumon keskivaiheilla, valitettavan suuri osa on suorastaan ala-arvoisia. Hyvänlaatuisia ajatuksia tapaamme harvoin, ja kun sellaisen kohtaamme, emme välttämättä osaa sitä tunnistaa emmekä tunnustaa.
Hyvälaatuinen ajatus tunnustaa mahdottomuutensa. Sen, että ajatuksen luonteeseen kuuluu vajavaisuus, keskeneräisyys, hapuilu, hierre, kitka. Hyvälaatuinen ajatus saattaa ruokkia hyvälaatuista ajattelua.
Ajatus ei aina ilmene kielessä. Olemme itsekin vaillinaisten ja keskeneräisten ajatustemme ilmentymiä.
Katselen ihmisten itsestään ottamia kuvia ja mietin, mitä niistä pitäisi yrittää ajatella. Osa kuvista on otettu selfiekepin avulla, ja kuvissa saattaa näkyä myös ihmisen varjo, ihmisten varjoja.
Jos olen oppinut jotain ajattelemaan, olen oppinut hyvin vähän. Taidamme olla tässä mielessä vastasyntyneitä kaikki. Tai vasta syntymässä.
Viisikymmentä vuotta ja risat meni, ennen kuin opin ajattelemaan. Oikeastaan opin, että en osaa ajatella ja että ajatteleminen vaatii ponnistelua.
Ajatukset eivät ajaudu päähän, niitä pitää ajaa kuin käärmettä pyssyyn, kuten sanotaan, vaikka epäilenkin, onko tuon sanonnan taustalla kovinkaan paljon ankaraa ajattelemista. Ajatteleminen nimittäin on työlästä, raskainta mahdollista työtä. Kun on oikein ankarasti ajateltu ja vihdoin saatu jonkinsortin ajatus ajusta ulos, näyttää ja kuulostaa parhaimmillaan siltä, että onpa helppoa! Ja: Näin tietysti! Enpäs tuota itse keksinyt! Olipa osuvasti pantu! Ajateltu!
Kaikki maailman kauheus alkaa tässä katsannossa näyttää, anteeksi vaan, luonnolliselta. Sota- ja suuruudenhullut horinat, laskelmoidut puheet isänmaallisuudesta, kaikki poliittinen venkoilu valtakunnassa, työpaikoilla ja kodeissa, synkeät yksinpuhelut... nehän osoittavat vain ajattelemisvajetta.
Yhteiskunnallisen päätöksenteon pitäisi perustu ankaraan ajattelemiseen, ei näennäisajattelun tuloksina syntyviin raportteihin, ennusteisiin, ohjelmiin. Työpaikoilla pitäisi päivittäin pysäyttää kaikki akuutti kohina ja suorittaa ajatteluharjoitteita: mitä tässä teemme, miksi ja mikä tolkku. Tuskin se mitään auttaisi, mutta...
Kouluissa tarvittaisiin yksi oppiaine: ajattelemisen taito. Kaikki koulun oppi perustuu oletukseen siitä, että osaamme ajatella, mutta missään tätä oletusta ei pureta eikä koulukasta opeteta ajattelemaan. Tämä johtuu tietysti siitä, että opettajillekaan tätä oppia ei ole annettu eikä moni ole osanut tai älynnyt sitä itse etsiä. Meille kyllä väitetään, että koulussa opetetaan oppimaan, mutta mitä se oppimaan oppiminen oikein on? Oppiminen ilman ajattelua kaataa ojaan. Tietäminen ei vielä takaa sitä, että osaamme ajatella. Surullista kyllä koko koululaitoksen kannalta: ehkä onkin niin, että ketään ei voi opettaa ajattelemaan. On vain elettävä sellainen elämä, että kykenee aloittamaan ajattelemisen opiskelun?
Ajattelun pahin vihollinen on ajattelutapa. Kun yhteiskunta tai mikä tahansa yhteisö nojaa yhteisiin ajattelutapoihin, kaikki aito ajattelu yleensä kuolee. Tai se tietoisesti tapetaan. Meillä on varoittavia esimerkkejä siitä, millaisia hirmutekoja ajattelutavoiltaan yhtenäiset kansakunnat ovat pystyneet tekemään. Ja kun puhutaan ajattelutavoista, kyse ei oikeastaan ole ajattelemisesta. Pikemminkin ajattelun lopettamisesta. Sama vaara piilee siinä, että ulkoistamme yhteiskunnallisen ajattelumme niin sanottuihin ajatuspajoihin ja -hautomoihin. Mikä vastenmielinen ajatus! Ikään kuin ajattelu kuuluisi vain ajattelun asiantuntijoille, yök!
Erno Paasilinna kirjoitti joskus jotain sellaista, että tosinajattelija on aina sentään ajattelija. En ole varma, onko näinkään. Paasilinnan kirkkaista ajatuksista monet osoittavat, että ajattelija ei koskaan tule valmiiksi eivätkä ajatukset tavoita täydellisyyttä. Niin, moni toisinajattelija eli änkyrä tuntuu suorastaan unohtaneen ajattelemisen idean, päämääränä on vain vastustaa kaikkien muiden ajatuksia tai ajatuksina esitettyjä lausumia. Ei se mitään oikeaa ajattelua ole. Ei samoin- eikä tosinajattelua. Vain näennäisajattelua.
Ajattelun taito on periaatteessa yksinkertaista, mutta samalla ajatteleminen on lähes mahdotonta. Ajattelemisen oppimiseen kuluu koko elämä. Useimmat meistä eivät opi koskaan, en minä ainakaan opi, tämä on hyvä tunnustaa. Tämän oppimiseen minulta meni viisikymmentä vuotta ja risat, siksi ajattelin, että olen oppinut ajattelemaan tai ainakin jotain ajattelemisesta.
Ja kaiken tämän sekavuus kelpaa todistusaineistoksi. Mutta lieventävä asianhaara se ei ole. Jos on niin, että vain ajatteleva ihminen saa kirjoittaa, meiltä loppuvat kaikki kirjoitukset. Ja ajattelemisen mahdollisuus. Kirjottaminen voi parhaimmillaan johtaa ajattelemiseen, siihen, että kirjoittaja oppii jotain ajattelemisesta. Voi lukijaparkoja!
Yleisin virhe ajattelupohdinnoissa on se, että ajattelu ikään kuin tapahtuu päässä. Aivoista etsitään eri tieteenaloilla ja laboratorioissa ajatuksia, mutta tulokset ovat olleet laihahkoja. En ihmettele. Minä suuntaisin etsinnät pääkopan ulkopuolelle, ihmisten välisiin suhteisiin ja varjoihin. Harmaalle alueelle, enkä tarkoita tässä aivomassaa.
Ajattelemisessa ehkä pitää pystyä asettumaan ikään kuin itsensä ulkopuolelle, omaksi varjokseen toisten varjojen joukkoon. Omaa pääkoppaa pitää ja on pakkokin toki käyttää ajattelemisen alustana, ja oikeastaan koko keho osallistuu ajattelemisen tekoon. Ruumis on ajattelemisen keppihevonen. Ajatus ratsastaa sillä. Mitä siis ajattelu loppuviimeksi on? Hm... Ehkä onkin hyväksyttävä ajatus siitä, että ajattelun taito on jonkinlainen jatkumo. Suurin osa meidän ajatuksistamme on korkeintaan jatkumon keskivaiheilla, valitettavan suuri osa on suorastaan ala-arvoisia. Hyvänlaatuisia ajatuksia tapaamme harvoin, ja kun sellaisen kohtaamme, emme välttämättä osaa sitä tunnistaa emmekä tunnustaa.
Hyvälaatuinen ajatus tunnustaa mahdottomuutensa. Sen, että ajatuksen luonteeseen kuuluu vajavaisuus, keskeneräisyys, hapuilu, hierre, kitka. Hyvälaatuinen ajatus saattaa ruokkia hyvälaatuista ajattelua.
Ajatus ei aina ilmene kielessä. Olemme itsekin vaillinaisten ja keskeneräisten ajatustemme ilmentymiä.
Katselen ihmisten itsestään ottamia kuvia ja mietin, mitä niistä pitäisi yrittää ajatella. Osa kuvista on otettu selfiekepin avulla, ja kuvissa saattaa näkyä myös ihmisen varjo, ihmisten varjoja.
Jos olen oppinut jotain ajattelemaan, olen oppinut hyvin vähän. Taidamme olla tässä mielessä vastasyntyneitä kaikki. Tai vasta syntymässä.
 |
| Ajattelun pahin vihollinen on ajattelutapa. |
22. marraskuuta 2014
Viime vuonna näihin aikoihin
juttelin riitteen kanssa
tovin
minut puettiin
mustiin
hyiseen mereen
vailla täyttä ymmärrystä
kutomassa verkkoaan
kuutamolla
mitenkähän sille kävi
tässä kaikessa
ja mitä väliä
ei koskaan kerrota
siitä mitä ei tapahtunut
päivästä toiseen olemme odottaneet viestintuojaa
sanoja: ei mitään hätää, rakkaat, ei mitään hätää
mutta jumalat joita ei ole
nukkuvat pieninä pyöreinä kivinä
pohjattoman meren pohjassa
18. marraskuuta 2014
Ajattelevien ihmisten kirja
Päätin kirjoittaa ajatteleville ihmisille tarkoitetun kirjan. Kirjoitin jo parisataa liuskaa, omasta mielestäni oikein sujuvaa, painavaa ja puhuttelevaa tekstiä. Sitten aloin ajatella. Näin jälkeenpäin ajatellen on selvää, että ei olisi pitänyt. Aloin kuitenkin.
Jos sanon kirjassani, että kirja on tarkoitettu ajatteleville ihmisille, tulenko samalla sanoneeksi, että kaikki ihmiset eivät ole ajattelevia? Että on ajattelevia ihmisiä ja että on ihmisiä, jotka eivät ajattele? Tulenko väittäneeksi, että ihmisiä on kahta kastia ja että sen alemman kastin ei kannata tämän kirjan pariin vääntäytyä? Tulenko samalla tuhonneeksi kirjani koko ajatuksellisen perustan, idean? Eihän voi olla niin, että ajattelevat ihmiset ajattelevat, että on ajattelevia ihmisiä ja muita ihmisiä! Jos ajattelevat ihmiset ajattelevat noin, voitaneen sanoa, että eivät he oikeastaan osaa ajatella. Tällä tavalla ajattelevat ihmiset eivät siis ole ajattelevia ihmisiä.
Hm... tästä lievästä ajatuksellista vastoinkäymisestä huolimatta yritin jatkaa asian ajattelemista. Eikö voitaisi kuitenkin ajatella, että ajatteleville ihmisille tarkoitettu kirja korostaa ajatusta, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat ajattelevia. Sana ajatteleva sanan ihminen edessä ei siis rajaa ihminen-sanan tarkoitteiden joukkoa vaan kuvaa koko tuota joukkoa! Heureka! Läpimurto! Voin sittenkin kirjoittaa ajatteleville ihmisille tarkoitetun kirjan!
Mutta... aina tulee se mutta. Jos haluan sanoa, että kaikki ihmiset ovat ajattelevia ihmisiä, tulenko sittenkään kuvanneeksi todellisuutta totuudenmukaisesti. Kaikillahan meillä on kokemuksia siitä, että kanssatallaajan puheet ja muut teot tuntuvat ajattelemattomilta, suorastaan mielettömiltä. Jopa siinä määrin, että heräilee epäilyksiä: ovatko kaikki muumit laaksossa, onko tapuliin lentänyt naakkoja. Lipsuuko ajatuksen suksi. Voinko siis väittää, että ihminen on ajatteleva olento luontojaan ja samalla pysyväisesti? Että ajatteleminen on ihmisen lajityypillinen toiminto, pyhyys, jota mikään ei murra. En nyt tässä välittäisi muistuttaa siitä, että onhan meillä keskuudessamme myös heitä, jotka ovat jo synnyinlahjanaan tai vaikkapa dramaattisen onnettomuuden kautta saaneet niin sanotusti heikommat eväät. Tiedostan kyllä, että olemme nyt niillä herkillä merkitysalueilla, joilla kantsii pitää kieli keskellä suuta. Voisikin ehkä sanoa, että ajattelemista kyllä esiintyy kaikkialla ihmisten keskuudessa ja kaikkien korvien välissä, mutta sen laatu varioi. On huippuajattelua, on parempilaatuista ajattelua, on maanantaikappaleajatuksia, paljon on silkkaa sekundaakin.
Kuitenkin kaiketikin kaikkien ihmisten väittäminen ajatteleviksi voi olla suorastaan valhettelemista. Usein tuntuu, että monet ihmiset ovat pikemminkin tekeviä kuin ajattelevia tapauksia. Jos jokin ajatus joskus näiltä touhun henkilöiltä pintaan pulpahtaa, se on kyllä hyvin poikkeuksellinen tapaus: risti seinään! Niin, ehkä tässä pitää mennä niinkin syvälle menneisyyteen, että mietimme ajatella-sanan historiaa. Siellähän on muistaakseni taustalla ajaminen: ajeskellaan jotakin takaa mielen voimin. Yhdellä tämä ajelu on tolkullisempaa ja suunnitellumpaa kuin toisella, se on selvä. Monia vaivaa kuitenkin parantumaton voimattomuus ja saamattomuus tässä suhteessa. Ei ajeta vaan ajaudutaan.
Vielä yksi vaikeus juontui mieleeni, kun oikein ajattelemalla ryhdyin ajattelemaan tuota ajattelevien ihmisten ongelmaa, etten sanoisi dilemmaa. Jos sanon suuntavani kirjan ajatteleville ihmisille, tulenko samalla velvoittaneeksi ihmisiä ajattelemaan? Tunnettu tosiasiahan on, että kuvaukseksi tarkoitettu kielellinen valinta tulkitaan usein kehoituksena. Ja päinvastoin: selvän käskyn luulotellaan olevan vain pelkkä toteamus.
Mikäpä minä olen ketään käskemään ajattelemaan! ajattelin. Rullailin vielä kerran käsikirjoituksen tekstinkäsittelyohjelmassa alusta loppuun. Suljin tiedoston. Painoin Delete-näppäintä. Oletko varma? Olen. OK.
Sen jälkeen en ole tietokonettani avannut. Enkä toista kertaa avaa. Kele.
Jos sanon kirjassani, että kirja on tarkoitettu ajatteleville ihmisille, tulenko samalla sanoneeksi, että kaikki ihmiset eivät ole ajattelevia? Että on ajattelevia ihmisiä ja että on ihmisiä, jotka eivät ajattele? Tulenko väittäneeksi, että ihmisiä on kahta kastia ja että sen alemman kastin ei kannata tämän kirjan pariin vääntäytyä? Tulenko samalla tuhonneeksi kirjani koko ajatuksellisen perustan, idean? Eihän voi olla niin, että ajattelevat ihmiset ajattelevat, että on ajattelevia ihmisiä ja muita ihmisiä! Jos ajattelevat ihmiset ajattelevat noin, voitaneen sanoa, että eivät he oikeastaan osaa ajatella. Tällä tavalla ajattelevat ihmiset eivät siis ole ajattelevia ihmisiä.
Hm... tästä lievästä ajatuksellista vastoinkäymisestä huolimatta yritin jatkaa asian ajattelemista. Eikö voitaisi kuitenkin ajatella, että ajatteleville ihmisille tarkoitettu kirja korostaa ajatusta, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat ajattelevia. Sana ajatteleva sanan ihminen edessä ei siis rajaa ihminen-sanan tarkoitteiden joukkoa vaan kuvaa koko tuota joukkoa! Heureka! Läpimurto! Voin sittenkin kirjoittaa ajatteleville ihmisille tarkoitetun kirjan!
Mutta... aina tulee se mutta. Jos haluan sanoa, että kaikki ihmiset ovat ajattelevia ihmisiä, tulenko sittenkään kuvanneeksi todellisuutta totuudenmukaisesti. Kaikillahan meillä on kokemuksia siitä, että kanssatallaajan puheet ja muut teot tuntuvat ajattelemattomilta, suorastaan mielettömiltä. Jopa siinä määrin, että heräilee epäilyksiä: ovatko kaikki muumit laaksossa, onko tapuliin lentänyt naakkoja. Lipsuuko ajatuksen suksi. Voinko siis väittää, että ihminen on ajatteleva olento luontojaan ja samalla pysyväisesti? Että ajatteleminen on ihmisen lajityypillinen toiminto, pyhyys, jota mikään ei murra. En nyt tässä välittäisi muistuttaa siitä, että onhan meillä keskuudessamme myös heitä, jotka ovat jo synnyinlahjanaan tai vaikkapa dramaattisen onnettomuuden kautta saaneet niin sanotusti heikommat eväät. Tiedostan kyllä, että olemme nyt niillä herkillä merkitysalueilla, joilla kantsii pitää kieli keskellä suuta. Voisikin ehkä sanoa, että ajattelemista kyllä esiintyy kaikkialla ihmisten keskuudessa ja kaikkien korvien välissä, mutta sen laatu varioi. On huippuajattelua, on parempilaatuista ajattelua, on maanantaikappaleajatuksia, paljon on silkkaa sekundaakin.
Kuitenkin kaiketikin kaikkien ihmisten väittäminen ajatteleviksi voi olla suorastaan valhettelemista. Usein tuntuu, että monet ihmiset ovat pikemminkin tekeviä kuin ajattelevia tapauksia. Jos jokin ajatus joskus näiltä touhun henkilöiltä pintaan pulpahtaa, se on kyllä hyvin poikkeuksellinen tapaus: risti seinään! Niin, ehkä tässä pitää mennä niinkin syvälle menneisyyteen, että mietimme ajatella-sanan historiaa. Siellähän on muistaakseni taustalla ajaminen: ajeskellaan jotakin takaa mielen voimin. Yhdellä tämä ajelu on tolkullisempaa ja suunnitellumpaa kuin toisella, se on selvä. Monia vaivaa kuitenkin parantumaton voimattomuus ja saamattomuus tässä suhteessa. Ei ajeta vaan ajaudutaan.
Vielä yksi vaikeus juontui mieleeni, kun oikein ajattelemalla ryhdyin ajattelemaan tuota ajattelevien ihmisten ongelmaa, etten sanoisi dilemmaa. Jos sanon suuntavani kirjan ajatteleville ihmisille, tulenko samalla velvoittaneeksi ihmisiä ajattelemaan? Tunnettu tosiasiahan on, että kuvaukseksi tarkoitettu kielellinen valinta tulkitaan usein kehoituksena. Ja päinvastoin: selvän käskyn luulotellaan olevan vain pelkkä toteamus.
Mikäpä minä olen ketään käskemään ajattelemaan! ajattelin. Rullailin vielä kerran käsikirjoituksen tekstinkäsittelyohjelmassa alusta loppuun. Suljin tiedoston. Painoin Delete-näppäintä. Oletko varma? Olen. OK.
Sen jälkeen en ole tietokonettani avannut. Enkä toista kertaa avaa. Kele.
13. marraskuuta 2014
Marraskuun toinen
minä elän
minä kirjoitan
viimeistä päivää, huomenta, syksystä jouluun
teksti tiputtaa merkkinsä kuin lehmusvanhus lehtensä
siinä minä elän ja minä kirjoitan eläväni kirjoittaessani elämästä
tällä tavalla tämä ei lopu koskaan
avaruudessa kaukanakaukana kymmenen vuoden takana käy tuuli ilman nimeä
ja meteoriitit
aina vaan
matkallaan
kohti maataan
minä kirjoitan
viimeistä päivää, huomenta, syksystä jouluun
teksti tiputtaa merkkinsä kuin lehmusvanhus lehtensä
siinä minä elän ja minä kirjoitan eläväni kirjoittaessani elämästä
tällä tavalla tämä ei lopu koskaan
avaruudessa kaukanakaukana kymmenen vuoden takana käy tuuli ilman nimeä
ja meteoriitit
aina vaan
matkallaan
kohti maataan
11. marraskuuta 2014
Marraskuu
Korkeasaaren karhut nukkuvat talviunta
sumussa, eivät ymmärrä nukkuvansa
Metrot luikertelevat Kalasataman sillalla kahteen suuntaan lepäämättä
Päät painuneet
silmättömät
Kalastajan vene keinuu Vanhankaupunginlahdella ilman kalastajaa
Jossain huutaa torvi: totuus!
Taskuun on unohtunut pojan piirtämä kuva jossa leikki on muuttunut riisumiseksi, peppuuttamiseksi,
häväisemiseksi
Marras, kuollut sana
Naarasleijona syö pentunsa paskat ja oksentaa ne kasvoillemme
Korkeasaaren karhut nukkuvat talviunta näkemättä unta
Levottomasti, heräämättä
Kingi kehittää pihkatappia peräreikäänsä
Tulee kiusaus
avautua
vihaan
1. marraskuuta 2014
Keskustelu koulun kanssa
Ostimme kylmän kyläkoulun kotikunnastani. Hassua tietysti puhua kotikunnasta, kun en ole asunut siellä vuosikymmeniin. Koulu on rakennettu 40-ja 50-lukujen vaihteessa, elettiin sotienjälkeistä nousukautta. Taloja tehtiin jokikisen pistotien päähän, koulujakin rakennettiin joka kylään. Kylät olivat täynnä tohinaa ja elämää, talkoita ja tekemistä, lapsia.
Kaupanteosta asti olen miettinyt, mitä oikein ostimme. Halusinko hankkia osan menneisyyttäni takaisin. Voiko menetettyä aikaa ja elämää omistaa. Ostimmeko unelman ja mitä sillä teemme.
Lämmitimme kakluuneja. Niin ihanaa lämpöä ei koskaan ennen missään muualla. Lämmitimme saunaa. Niin ihania löylyjä ei koskaan ennen missään muualla. Ja kuitenkin, juuri tällaista lämpöä ja tällaisia löylyjä lapsuus täynnä. Elämän valheitako vain. Kaikki kamala on pois pyyhittyä, oliko sitä edes.
En tiedä, mitä yritän sanoa. Enkä ole pahoillani. Ehkä yritän saada selvää omista ajatuksistani ja tunteistani, ehkä. Ehkä yritän huijata itseäni, kaikkia, koulua.
Ainakin ostimme sekä iloa että ikävää. Iloa ajatuksesta, että meillä on ihan oma paikka, johon paeta jos siltä tuntuu ja voiko olla tuntumatta. Ikävää ajatuksesta, että tuo paikka on kartalta katsottuna järjettömän kaukana, tuhannen kilometrin takana. Mutta ei tässä olekaan järjestä kyse. Tässäkään.
Oikeastaan taisi käydä niin, että me emme ostaneet koulua. Koulu osti meidät. Olimme myydyt jo koulunhankkimisajatuksesta.
Voiko mitään edes omistaa. Mitään et mukaasi saa, yksi lapsena opituista totuuksista. Omistaminen ei ole tärkeää, mutta ehkä omistetuksi tuleminen on.
Joku löi koulun metsään pystyyn sauvan. Missä hiihtää hän tänään.
Nythän on niin, että koko kunnassa ei ole enää yhtään toiminnassa olevaa kyläkoulua. On vain kylmiä kouluja. Rapistuvia, rapistuneita. Muutamia asuintaloina toimivia toki joukossa. Euroopan syrjäkylät, näitä meillä riittää.
Mikä merkittävintä, kylillä ei ole enää lapsia. Kylätie on hiljainen, niin hiljainen. Kun kylistä katoavat lapset, kylät kuolevat. Niistä tulee todellisia syrjäkyliä. On tullut. Kirkonkylällä vielä lapsia jonkin verran on, mutta kuinkahan kauan. Kyläkoulujen lapsista on tullut vanhoja ja vaivaisia, heidän lapsensa ovat lähteneet kasvukeskuksiin kasvattamaan omia lapsiaan. Hyvinvointivaltion lähihistoria on täynnä väkivaltaista juurienirtirepimistä ja syrjäytymistä. Koko maailma on avoinna ja tavoitettavissa mutta olemmeko mistään kotoisin.
Mistä olet pois? sinulta kysytään kylätiellä. Kysyy hän joka ei ole lähtenyt pois. Siis mistä olet kotoisin. Täältä, haluaisin vastata mutta en voi.
Ehkä koulu hankkikin meidät, tuli kylään ajatuksiimme, jäi asumaan. Ehkä koulu vaatii elämää sisäänsä, luokkahuoneisiinsa, asuntoihinsa, ullakkonsa hämärään ja kellarinsa kammioihin. Pihalleen.
Seison pihalla ja vanhempi poikamme katsoo minua ikkunasta, painautuneena tiukasti ruutuun. Epätodellinen ja itsekeskeinen olo: näen itseni aikojen takaa.
Koululla on paljon puhuttavaa menneisyydestä. Se on juttutuulella.
Mieletön fiilis istua hiljaisessa luokkahuoneessa ja yrittää ymmärtää, millaista täällä oli kolmekymmentä vuotta sitten, kun vietettiin viimeistä koulupäivää. Lakkauttaminen, synkkä sana. Entä millaista täällä oli kuusikymmentä vuotta sitten, kun talon täytti kymmenien lasten suihke. Opetus, oppiminen, elämä. Kuinka moni oppikaan täällä lukemaan ja laskemaan. Mitä soitti opettaja harmonilla, joka yhä seisoo ylväästi paikallaan ja soikin. Olivatko opettajat ankaria vai lempeitä. Lyötiinkö karttakepillä sormille. Millainen koulun hengetär oli keittäjä? Kuka lämmitti talon monet kakluunit, kun muhatäytteisiä lautaseiniä kuritti neljänkymmenen asteen pakkanen?
Missä ovat kaikki nuo ihmiset nyt, heidän tekonsa ja tunteensa, ajatuksensa ja puheensa? Mitä heistä on täällä yhä? Onko koulu tyytyväinen uusiin ihmisiinsä. Miten tuota nurkan narinaa pitäisi tulkita.
Katsomme toisiamme silmiin. Kymmenin taivaankirkkain ruuduin koulu katselee ympärilleen, metsään, maantielle, maailmalle. Katsoo silmiini. Heijastuksia. Vihreä vaihtuu siniseksi, laskeutuu yö ja uuden aamun odotus.
24. lokakuuta 2014
Suurmiesgalleria, omakuva
1.
Esseisti näki ernoottisia unia.
2.
Vihaa on kahta lajia: ihmisvihaa ja ihmisen vihaa. Kolmas laji on herraviha.
3.
Nuori puhui tulevaisuudesta, ja eräänä päivänä häntä katsoi peilistä Björn Wahlroos.
4.
Oppositio haluaa vapauttaa hallituksen hallitusvastuusta ja päästä itse hallitusvastuuseen.
5.
Ihmisen pojan lomapäivä: ylösnousu, käymälän tyhjennys, hirvisoosin teko, laiturin purku, talvirenkaiden vaihto, veneen kääntö, risujen poltto, rantasaunan saunuu, rakkaus, rukous. Yöllä pakasti. Järvi värisi vilusta.
1. lokakuuta 2014
Viimeinen Taisto
Kun katselee mummon menoa lumessa, tulee mieleen Mauno Koivisto. Liike on tärkeämpi kuin päämäärä. Minkä lentopallistin maailma onkaan tässä mummossamme menettänyt!
Mutta kylläpäs mummo puuskuttaa. Kyynärpäillään hän työntää edessään seisovat hiturit syrjään ja runttaa rispaantuneen vetokärrynsä metron ovista sisään. Kuin raivo lehmä.
Patamusta palttoo kivalta kuuskytluvulta. Ohuet huulet tiukalla viirulla. Silmissä hailaa. Kopassaan pinttynyt viha petturimieheen ynnä violetti mainoslippis: Kuukkaselta kunnon kaupat. Päätä päiväsi Costaricalla.
Mummo kiertää roskikselta toiselle, mutta saalis jää laihaksi. Ei panttipulloja, ei mitään. Ei epähuomiossa pois heitettyä voittoarpaa, ei. Ei lasta, ei paskaa, ei pesuvettä. Ei jumalaa jumalauta varsinkaan.
Mummo potkaisee yhtä liian läheltä liipannutta pukuherraa nilkkaan ja murisee. Kaiken olette vieneet, mummo huutaa. Senkin ahnurit! Syöpöt! Elostelijat! Luikuttajat! Irvot! Iltalypsyrit! Yhteistenasioidenojaanajajat! No, hinaajahan siitä tulee mieleen, ei voi mitään.
Sitten mummo taas menee. Muttei lähde kulumallakaan. Jättää jälkeensä hajun, jotain jokikiseen ajuun. Hieno herrakin siinä pyyhkii hikeä otsaltaan ja meemejä mielestään.
Päätän raporttini täältä mummolan liepeiltä, kaupungin vuokrataloslummista, melkein tähän. Täällä sitä ollaan ja unelmoidaan paremmasta maailmasta ja rahanlyösystä.
Ei mulla nyt muuta, eiköhän tämä ole tässä. Huomenna, kun lähdet oravanpyörääsi, sinä senkin mitäänymmärtämätön rontti, menestyjä elikkä ei, avaapa silmäsi ja sielusi. Sieltä mummo takuuvarmasti tulee! Joku mummo. Varmaankin tämä sama. Tulee ja puuskuttaa ja runttaa. Ja hinaa, jii-haa!
Ja mummon nimi on niin totta kuin potta, usko tai älä: Taisto. Jos et usko, kysy vaikka Väestörekisterikeskuksesta, senkin tottero.
20. syyskuuta 2014
Herttoniemi tiistaina kahdeksan reikä reikä
Vietävästi tietä, huomisen usvaa, teollisuusalueen maskaraa
Heräilyä, seisoneen kahvin takapotkua, refluksia, kysymyksiä jumalista
Autot täyttyvät kuolevista ihmisistä, takapenkillä lapsi ikään kuin lallattaisi
Labrajono ruuhkaantuu, ulostenäytteen ottaa vastaan
merirosvo jonka sydämeen on taltalla hakattu mitä ihanin enkeli
Eikä meiltä suinkaan kysytä,
miltä nyt tuntuu
Heräilyä, seisoneen kahvin takapotkua, refluksia, kysymyksiä jumalista
Autot täyttyvät kuolevista ihmisistä, takapenkillä lapsi ikään kuin lallattaisi
Labrajono ruuhkaantuu, ulostenäytteen ottaa vastaan
merirosvo jonka sydämeen on taltalla hakattu mitä ihanin enkeli
Eikä meiltä suinkaan kysytä,
miltä nyt tuntuu
13. syyskuuta 2014
En voi katua twiittejäsi
1.
Ahmin uutisia. Alan olla kurkkuani myöten täynnä sotia ja kuolemaa. Ne syövät miestä.
2.
Kaikki sodat päättyvät rauhaan, viimeinen sota päättyy lopulliseen rauhaan.
3.
Rauhanneuvottelut onnistuivat hyvin. Sovimme, että pidetään tulitauko jokaisen laukauksen jälkeen.
4.
Kenraali saa aamupalaverissa pyyhkeitä: eliminoimistavoitteita ei ole saavutettu. Ennen lounasta hän ehtii vielä pyyhkäistä pari kylää kartalta.
5.
En voi katua sitä, että olen. En aamukastetta. Twiittejäsi. Auringon nousua. Huomista. Pilkkusääntöjä. Syöpäsoluja. Syntymää. Sattumaa.
6.
Tapoimme aikamme kuluksi aikaa. Kuluimme. Aika tappoi meidät.
30. kesäkuuta 2014
Täydellinen lause on mahdoton yhtälö
Alussa oli sade ja sateessa kivi. Ei ollut alkua. Oli muna. Munaa. Kivikasvot lauloivat lumisateessa. Oli visio, oli tele. Velipoika pääsi teleen töihin. Kirjoitin ristikkoon SENAP. Tuntui sopivan siihen saumaan. Sanat olivat pian oikein tai väärin, useimmiten väärin.
Oli kivi. Oli Kivi. On, ovat. (Mahti + ponsi + suus = mahtipontisuus.)
Täydellinen lause on mahdoton yhtälö. Sanat, jotka menettävät järkensä, jota niillä ei ole.
Kuvat, jotka puhuvat.
Ihmiset, jotka pettävät, joita petetään. Tietön taival, pitkospuut, Vitunviheltämäaapa. Rinkan kiikutusta.
Tiedän. Tiedän
paikkani: olen ihminen, ja toisaalla on luonto. Eikä välissä ole mitään – on, vain
metsäautotie.
Jätän
kaiken. Mitä minulle jää? Mitä en voi jättää, se lopulta jättää minut. Mitä
minusta jää, kun kaikki jättää minut.
Minä:
se mitä olen saanut ja mitä on jäänyt jäljelle.
Lähdet,
jään. Voiko jäädä, jos joku ei lähde?
Kaikki lähtevät. Kaikkeus täyttyy itkusta.
Koska
minä kuolen? parkuu lapsi, joka syntyy juuri.
Elämäkerta
kertoo aina kuolevasta. Ei kerro. Jakaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)