Taas yksi teksti pulkassa

Pukki pyyhkäisee riisipuuron rippeet parrastaan. Ja ei kun menoksi! Mielessä häilähtää lämmin muisto lapsuudesta, niiltä huolettomilta ajoilta, jolloin joulu oli vielä iloa ja merkitystä täynnä. Hetken valkoparta-vanha-ukkimme näyttää liian vanhalta, kun hän kykkii siinä kelohonkahuvilansa – helvettinsä – pihalla ja rapsuttelee uskollisen Petterinsä leuanalusta.

Petterin turpa ei hehku enää entiseen malliin. Karva ei kiillä, iho hilseilee ja lonkkia jomottaa. Vuosisatainen ilmojenhalkilentely ja elinikäinen suorittamisstressi ovat jättäneet jälkensä. Mieli on maassa, ajatus apea kuin hallan panema pottupelto.

No mutta ei tässä auta, Petteri tuumaa. Menoksi, sano Anni Lennoksi. Uutta putkeen kun vanha kuolee. Pitemmittä puheitta. Sou not.

Kyllä kyllä, jessjess, höpöttää Pukki. Mennään mennään.
 

Alkaa tupruttaa lunta. Napaviima työntää luihuja käsiään Pukin turkin alle, kopeloi kupeita kylmin kynsin. Venäjän puolelta kantautuu voimistuvaa susien ulinaa.

Pukki nostaa päätään, kohti asumusta. Mutta kelmeää valoa hohkavan ruudun takaa ei katso kukaan. Pukki on pannut merkille parisuhteen kriisiytymisen ja yrittänyt kaikkensa saadakseen homman taas pelittämään. Mitä tehdä, neuvoton hän oikeasti on. Ei voi ymmärtää mielikuvitusolennon mieltä toinen mielikuvitusolento. Ja minkäpä tarina- ja tajuntateollisuuden voimille voi! Tilannetta ei paranna Muorin into tuijottaa romanttisia tragedioita, tihrustaa netin ihmissuhdekeskusteluja ja ahmia akkainlehtien avioerostaselviytymistarinoita.

Puhu pukille, käskevät, Muori tavan takaa mutisee. Puhu siinä sitten, kun toinen on kuuro kuin Korvatunturi ja mykkä kuin Maltion musta poukama!

Pukki puhahtaa. Hänestähän se syy tietysti löytyy: vaikea lapsuus, estoinen luonne, kuluttava työ, aina muiden asioita toimittamassa, omat siinä tuppaavat jäädä hoitamatta. Tuppisuuna tuvassa sitten istutaan illasta toiseen. Jälkikasvua heille ei suotu, tekotapakin unohtui. Yläkerran herran heille toimittama palvelualtis tonttukööri on kaunis ele mutta laiha korvike, yksiulotteisia otuksia kaikki tyynni, silleen munattomia.

Kuolemattomuuskin kaihertaa. Jotenkin näköalatonta. Kiltit lapset ovat alkaneet ahdistella kysymyksillä elämänjälkeisistä asioista. Mitä minä siitä ymmärrän, minä jonka elo on ikuinen. Olen yrittänyt jotain sopertaa, että pitää vain uskoa. Usko on kaiken mitta ja kaava.

Moniongelmainen Pukki on yrittänyt kaikkensa, ei häntä yrittämisen puutteesta voi syyttää, on jopa etsinyt vertaistukea. Mutta asiaa eivät auttaneet Ahdin, Tapion ja Iku-Turson kalvosulkeiset; eivät tuoneet lohtua paran, pirun eivätkä peikonkaan pointit tahi prinsiipit; kiirat, hiidet ja jatulit jaarittelivat omia synkkiä yksinpuhelujaan, ei niistä riemu revennyt pukkirievullemme.

Pariterapiassakin käytiin. Muori oli jostain lukenut, että se mahdollistaa molemminpuolisen ymmärryksen syvenemisen ja auttaa tunnistamaan puolisoiden kasvuhistoriasta parisuhteen näyttämölle nousevia tulkinta- ja toimintatapoja. Sivutoiminen suhdetuunaaja Mielikki roolileikkimetodeineen ei kuitenkaan pukkia miellyttänyt. Vieläkin vistottaa.

Huvilan ovi narahtaa, Pukki havahtuu muorin mylvintään: Reality check! Tuu pois sieltä palelemasta sekin ukonköppänä! Joulu on peruttu! Ekkönä pölijä mitään muista! Tottero!

Totta, usko ihmisiin on mennyt, se satu on sepitetty loppuun. Ja kun usko menee, menee kaikki.

Pukki raahustaa rappusille virtuaalinen lahjataakka harteillaan. Petteri kaatuu kenturalle ketarat ojollaan eikä saa sanaa suustaan. Ulina idästä voimistuu.

Pukki tietää katsomattakin, mitä selän takana pian puuhataan. Riehakkaasti remuava susitokka siellä repii Petterin riekaleiksi. Susi on porolle susi.

Minä, minä, minä, sudet hokevat. Minulle, minusta, minua!

Kaiken sen, mikä on hyvää, ne tuhoavat. Kaiken sen, mitä olen rakastanut, ne raiskaavat. Ja kun kaikki on viety, viedään tyhjyys.

Pukki rojahtaa sängylleen ja hamuaa yöpöydältä paksua mustakantista kirjaansa Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen, tiedonsosiologinen tutkielma. Mutta käsi tapaa tyhjää, tekstiä ei enää ole.

 
Kirjoituksen ensimmäinen versio on julkaistu Hiidenkivessä 6/2012

Design, kaikki ja ei mitään

Alussa jumala disainasi taivaan, maan ja veden. Hän disainasi valon, vihreyden ja hedelmät. Hän disainasi eläinten kaikki lajit. Hän disainasi ihmisen kuvakseen. Ja hän katsoi kaikkea disainaamaansa. Ja kaikki oli hyvää.

Kaikki oli hyvää, ja kaikki on hyvää ja disainattua, farkuista geeniperimään ja kehosta työuraan. Näin arvellaan Suomen käsityön museon muotoilusanastossa. Muun muassa näitä disainataan: koti, tuote, vauva, metsä, arkku, teksti, taivas, budjetti, lumiaura, informaatio, äitiyspakkaus, makaronilaatikko. Designpääkaupunginjohtajan tajunta on laajentunut: ”Demokratian uutta designia mietin tällä hetkellä.” (Lisäpöytäkirjaa: 1 § Jokainen on oman onnensa disainaaja. 2 § Designelämä on parasta designhuumetta. 3 § Design on fantastista.)

Google-haku sanalla design tuottaa noin 5 340 000 002 tulosta. Design on valloittanut kielet ja kansat globaalisti. Designin suunnaton suosio ja mieletön menestys kertovat ajastamme, sen suunnattomuudesta ja mielettömyydestä. Olemme hukassa peruskysymysten pensastossa: Onko muoto ennen merkitystä, esteettisyys ennen funktionaalisuutta? Olemmeko kaikki vain ostajia ja myyjiä? Kenen on se suuri suunnitelma, jota designpuhe toteuttaa? Ovatko kaikki muumimme oikeasti laaksossa?

Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi. Tämä lause jos mikä on designia. Sen muoto on täydellinen, ja samalla se toimii moitteettomasti. Kirjailija muotoili vastaansanomattomasti kolmiyhteyden, joka designinkin perimmäisiä merkityksiä hallitsee. Suo on luonto, este, joka pitää voittaa. Kuokka on kulttuuri, artefakti, ihmisen käden työtä ja kättäpitempää työtä varten. Jussi on jumala, jonka luonto, kulttuuri tai ihminen loi omaksi kuvakseen. Ajatusviiva tähdentää, että ensimmäinen tulee tässäkin viimeisenä.

Pohjimmiltaan designin merkitykset ovat ideologisia: Ne koskevat arvioita hyvästä ja pahasta sekä ryhmäytymistä meiksi ja niiksi, toisiksi. Kuka pääsee määrittelemään, mitä design on? Ovatko tietyt määrittelyt saavuttaneet hegemonisen aseman, jolloin niitä ei tarvitse enää ihmetellä eikä varsinkaan kyseenalaistaa? Kenen asiaa hegemoniset määritelmät ajavat?

Design-sanamme juontuvat latinasta. Designin etymologisesta juuristosta voi kaivella valitsemiseen, osoittamiseen, rajojen merkkaamiseen, huomion kohteeksi ottamiseen ja jonkin piirteen korostamiseen kietoutuvia merkityksiä. Italian disegno-sanasta on nähty suora yhteys ylös, jumalan merkkiin.

Designissa on selvästi kaksi osaa: de ja sign. De on tuttu muun muassa sanasta demilitarisoida, ja sen merkitys on yleensä ’luota, pois’, kuten jo Iso tietosanakirja vuodelta 1931 osaa kertoa. Sign on tietysti merkki, kuten voi päätellä sanasta singneerata, joka viittaa nimellä tai nimikirjaimilla merkitsemiseen. Kun tuotteita ryhdyttiin monistamaan teollisesti, kaikkia ei voitu enää erikseen signeerata. Tarvittiin design-merkintää laadun takeeksi.

Suomen sanana design on nuori. 1930-luvun tietosanakirja ei sitä tunne. Design omittiin suomeen vasta 1950-luvulla, kun muotoilijamme alkoivat menestyä maailmalla. Suomen kielessä designin käyttöyhteydet ovat olleet kovin rajalliset, ainakin jos sanakirjoja on uskominen. Niiden perusteella design on yksiselitteisesti (taide)teollisuuden tuotteiden muotoilua ja suunnittelua. Ei puhettakaan, että koivuun sorvattu pönttö tai järveä uhmaava laituri olisivat designia! Saati klapimiehen kirves. Ehkä voisimme puhua itedesignista?

Kuten monia ”sivistyssanoja”, myös design-sanaperhettä on jaksettu vastustaa. Vielä 1980-luvulla Kielikellossa pohdittiin, että ei ehkä olisi syytä jäädä kaipauksen valtaan, jos designeri muuttuisi tykkänään muotoilijaksi. Toisaalta muotoilusta lienee historiallinen yhteys venäjään ja sitä kautta myös sanoihin muovi ja muoti.

Jotkut haluavat rajoittaa designin ammattilaiskäyttöön. Designia ja muotoilua käytetään heidän mielestään liian huolettomasti tarkoittamassa kaikenlaista suunnittelua. ”Muotoilu ei ole taidetta eikä harrastus vaan luovuutta ja yhteistyökykyä edellyttävä kiinnostava ammatti.” Näin meitä valistetaan Design for business -sivustolla. Toisaalta samasta suunnasta kuuluu päinvastaistakin. Rovion toimitusjohtaja opastaa, että ”puhetapaa designista pitäisi laajentaa”. Tehkäämme designia, jolla on ”suuren mittakaavan kaupallista potentiaalia”. No, herralla on uutiskuvassa yllään Amazing Alex -paita ja kädessään Angry Birds -muki.

Kun yhden sanan merkitys väljähtyy eikä se enää myy, tulee tarve parannella sanaa tai korvata se toisella. Hi design, aito, älykäs ja hiljainen design. Tyyli. Muotoilu. Seuratkaamme tarkasti, millaisia ehdokkaita designin korvaajaksi popsahtelee (pop-up). Kuka näitä uussanoja tarjoilee ja miksi?

Designia kuulee ja näkee nyt paitsi substantiivina myös adjektiivisena: ”Se on ihan designia!” Siis erityisen hienoa.

Designin inflaatioon tuskastuneet ovat vähitellen palailemassa muotoiluun: Paulig on tehnyt 135 vuotta makumuotoilua. Munista, jauhoista ja sokerista voi kuulemma muotoilla jotain ihanaa. Fonttejakin muotoillaan. Netti houkuttelee muotoilemaan identiteettejä. Luontoa jalostetaan, ruusuja muotoillaan. – Onko muotoilu jo uusi design?

Mainitsemani bisnessivusto esittelee myös sanaparin design management. Design management voi yhdistää esimerkiksi arkkitehtuurin, teollisen muotoilun ja graafisen suunnittelun – ”palvelemaan yhtiön brändin ja tunnettuuden kehittämistä”. Voi vain toivoa, että myymisintressi ei ole ristiriidassa saavutettavuusintressin kanssa. Sellaistakin designia lienee, joka mahdollistaa ihmisten vaivattoman pääsyn: niin kaupan kassan kuin tiedonkin äärelle. Designin ja rahan liittoa ei käy kiistäminen. Jokainen meistä on potentiaalinen designin kuluttaja, mahdollinen ostaja. Design, joka joskus yritti olla aitoa, alkuperäistä ja ainutlaatuista, onkin nyt kappaletavaraa ja kaikille tarjolla. Ruotsalaisen huonekalunjätin Billy-designiin voi törmätä missä päin maailmaa tahansa. Tai muumidesigniin.

Design tasapäistää, myös arvot, vaan ei välttämättä tasa-arvoista. Jonkunhan ne designtuotteetkin on tehtävä. Tekijöiksi valikoituvat ne, jotka tekevät työn edullisimmin. Eivät he itse valitse, heidät valitaan. Eivät he itse päätä työsopimustensa ehtoja, jos nyt työsopimuksia edes tehdään.

Kenen pikkukätöset kutaisivat sinun designpoppanasi? Kääräisivät designsikarisi?

Vielä lapsieni isoisoäiti asui asumista varten disainatussa maakuopassa. Lasteni isoisä pureksi pentuna pettuleipää, joka nykyään lienee kainuulainen designtuote. Lasteni lapsenlapset disainattuine geeneineen elävät ikuista elämää. Ellei heitä hipaise punainen pyrstötähti tai kohtaa designisku designohjuksin, designed by Nato.

Kirjoituksen ensimmäinen versio on julkaistu Hiidenkivessä 4/2012. Tekstiä päivitetty 23.11.2013 (korvattu sana demokratia sanalla demilitarisoida).

Elsa, Kukko ja Titanikki

”Faabelit ovat kivoja”, arveli kirjallisuuskriitikko pitkän päivän iltana. Taas oli tehty raskas työ, reposteltu muutama kirjantekele, jopa romaaniksi nimetty, ja siinä sivussa opetettu raapustajille, miten pitäisi elää, olla ja vallankin kirjoitella. On tämä kaunokirjallisuuden laatu tiemmä surkeaa tätä nykyä. Sisäsiistejä ovat tekstit mutta ulkokultaisia. Ovelia ovat rakenteet mutta tekemällä tehtyjä. Kaikenlaista henkilöille sattuu mutta eivät ne elämään rupea. Ei ole henkeä eikä paloa. Tällaisia on kriitikkomme urautunut ajattelemaan ja ajattelee ilta illan jälkeen. Voi kun joskus vielä tulisi vastaan eloisa faabeli! Itsekseen äityy puhumaan, kun ei ole muita: ”Kivoja ovat faabelit, mutta ei niitä enää kukaan tee. Itse häätynee.”

Tämä on siis lähtötilanne, etten sanoi konteksti, jossa nyt tuleva teksti näki päivänvalon. (Ei liene faabeli perinteisessä mielessä, mutta sisältänee moraalisia opetuksia. Piruko näistä genreistä elikkäs tekstien lajeista nykyään ottaa selvää, tuppaavat sekoittumaan ja muuttamaan muotoaan, kuolemaan ja ylösnousemaankin, pelleilemään. Piruko näistä saa tolkkua, saati diskursseista.) Tai kuunvalon, ja aamuhämyssä teksti parkaisi ilmaa keuhkoihinsa. Katsotaan, onko siitä eläjäksi ja katkeaako napanuora tekijään, kriitikkoomme.


***

Oli se tavan kana, se Elsa. Sammakon koivet vain vilahtivat kurkusta alas, sitten toiset ja vielä kolmannetkin. Mistä olikaan herkkuateriansa hommannut, salmella varmaan saalistanut jo aamutuimaan. No seuraavana aamuna se makasi ortensa alla reporankana kanttu vei.

Rauha hänen muistolleen, hyvä kana se oli, se Elsa, ja munarikas. Hyödyllinen otus kaikin puolin. Ei sitä voi ihminen ymmärtää, miksi sillä tavalla piti niitä kurnuttajia ahmia. Kevät oli vissiin pannut sen pään sekaisin. Kyllä se niin on, että ylensyöjällä on onneton loppu. Eikä ole maatiaiskanasta havukaksi. Näitä Elsan opetuksia…

Siippansa Kukko oli persoona sekin, adhd tai jotain. Aggressiivinen ainakin ajoittain. Ei aina yya-henkeä eikä nato-kumppanuutta, omiinkin kävi käsiksi. Vähän surullinen oli senkin loppu. Olin kengittämässä Harmoa ja Kukko kävi taas kerran sähisten päälleni, huitaisin sitä vasaralla, joka juuri sopivasti sattui olemaan kourassani. En minä pahuuttani, en minä luojan luomia yleensä sillä tavalla, mikäpä minä olisin… En minä siinä nyt enempää ehtinyt asiaa miettiä kantilta tai toiselta, kunhan käytin kättäpidempää, joka sattui kädessä olemaan. Joku kuri sille Kukollekin piti saada. Huitaistu mitä huitaistu, saapa nähdä onko se tämä assii viimeisellä tuomiolla raskauttavana haarana asioissa.

Seuraavana aamuna nukuin rokuliin, ei karjunut Kukko herätyshuutoaan. Siellä se pötkötteli riihen lattialla ikiunessa. Kovin pieneltä ja vaatimattomalta näytti nyt tuo ylväs ja räyhäkäs luontokappale, jonka uljautta niin olin… rakastanut. Diagnoosini oli, että Kukko oli menehtynyt vatsan alueen parenkyymielinten vammoihin, ollen kyseessä siis ulkoisen trauman synnyttämä sisäinen verenvuoto.

Verta paskoin taas tänä aamuna minäkin. Velipoika soitti ja kertoi, että löysi katiskanlaittoreissullaan Titanikin kymmenen metriä laiturin päästä, siellä se makaa viiden metrin syvyydessä. Ylös pitäisi nostaa. Ja potut pitäisi laittaa. Tervahauta sytyttää. Onhan tässä tätä työssäkäyntialuetta ja tekemistä. Kun tuli tämä kevät. Tämä mielettömyys, paradoksi.

Ja pitäisi velipojan kanssa puhua kaikki ne vanhat jutut jotka aina puhutaan kun pitkän talven jälkeen taas tavataan. Palata paitaressuaikaan, haastaa niitä näitä. Siinä istutaan saunan kuistilla ja eletään, eletään sentään, kun kuikka huutaa ja käki kukahtelee.

Velipojan talvisesta aivotapahtumasta en utele. Kertoo jos on kertoakseen.

Koskaan en ole aikuisiälläni lääkärissä käynyt. Enkä käy. Ei tässä ehi sairastamaan. Eikä lähtöä valmistamaan. Tulee jos on tullakseen. Tempaa rannasta syysmyrkyssä ja upottaa hyisen Saimaan pohjaan. Huitaisee vasarallaan ja se on siinä. Totuus. Siitä minut sitten joku löytää ja tuosta hetkestä saattaa tulla löytäjälle pistämätön tarinan aihe. Tiedättekö, miltä vanhuuteen kuollut mies näyttää… Minä tiedän, olen nähnyt. Haluatteko kuulla? No kerron kuitenkin.

Kielen tiellä

1.

Tiedon valtatiellä voi tavata Suomen pääministerin ihmettelemässä tuulten tekosia: Luonto on arvaamaton. Meidän pitää osata elää sen kanssa. Kun tällaisia tuhoja tulee, meidän on käärittävä yhdessä hihat ja autettava toisiamme viranomaisina, naapureina ja lähimmäisinä.

Kiitos, nyt tiedän paikkani: olen ihminen, ja toisaalla on luonto. Eikä välissä ole mitään – vain metsäautotie.

 
2.

Pentti Haanpää, tiekirjailijoistamme suurin, aloitti kirjailijantiensä kokoelmalla Maantietä pitkin (1925). Tie vie vanhasta uuteen, sitä pitkin voi kuljettaa lukijaa tarinasta toiseen. Se antaa kirjailijalle näkymiä luontoon ja luonteeseen.

Usein astelijana on lentojätkä, kuten novellissa Elämän valtatieltä, jossa tie ja sillä kävely tuottaa taas suuria ajatuksia, joidenkin mielestä turhankin lennokkaita: ”Myrtynyt, katkera jätkä mietti astellessaan valtatien soivaa somerikkoa, miettii täynnä epäilystä ja tuskaa, että ei ole oikeutta maailmassa. Mitään oikeuspuntaria ei taivaitten reunalla ole, kaikki sattuu kuten sattuu.”

 
3.

En tiedä, kuinka paljon meillä on teitä. En, vaikka olen asiantuntija. Jo poikana lampsin lappilaista pistotietä lukemattomat askeleet.

Tieto teiden määrästä löytyy helposti verkosta: puoli miljoonaa kilometriä. Tietoa etsiessäni jään kiinni Tiehallinnon tuottamaan virkkeeseen Liikennesuorite nousi vuonna 2009 0,9 % ja oli 35,9 mrd. autokm. Se vie meidät tiedon hämärälle alueelle; kuin päin tuleva rekka viitostiellä.

 
4.

Sanasta tietää on suora yhteys ikivanhaan tiehen ja sanasta käsittää ikiaikaiseen käteen. Keskeisiä kognitiivisia prosesseja ilmaisevat sanamme juontuvat materiaaliseen todellisuuteen viittaavista sanoista. Tämän verran tiedämme nyt, mutta ei tämäkään tieto ole varmaa eikä lopullista. Lopullista varmaa tietoa kielen historiasta ei ole eikä tule, no, ehkä lapsemme osaavat jo matkustaa ajassa muutenkin kuin mieli- ja kielikuvituksen voimalla.

Mutta jatkammeko tästä eteenpäin? Maailmaan, jossa konkreettisen ja abstraktin erolla ei ole merkitystä. Maailmaan, jossa ovat vallalla faktio ja virtuaalisuus. Maailmaan, jossa pitää kirjata lakiin, että virkahenkilön on käytettävä ymmärrettävää kieltä.

Mehän olemme jo siellä, eikä kieli tunnu riittävän enää mihinkään. Emme ymmärrä toisiamme, mutta se ei haittaa, jos emme itsekään tiedä, mitä haluamme tarkoittaa. Pelaamme pelejä, joissa ainoa sääntö on, että mitään sääntöjä ei ole – ja tämäkin sääntö on tehty vain rikottavaksi.

Tie, tieto, tietoisuus. Tietyö, tietotyö, tietoisuustyö. Minne jatkamme tästä, kun suomemme johtamisjärjestelmän rajat alkavat tulla vastaan?

 
5.

Ikiaikaisen ajaa-verbin rikastuminen ajatella-verbiksi ja sen nykyisin tunnetuiksi merkityksiksi on kaukaista historiaa. Ajaminen on todennäköisesti tarkoittanut konkreettista takaa ajamista. Nykyään ajatellaan eli jahdataan mielen voimalla, jos ajatellaan. Useimmiten ajatukset vain virtaavat, ajaudutaan.

Tietää lienee muinoin merkinnyt tien tuntemista, mahdollisesti myös sitä, että on seurattu jälkien muodostamaa uraa, peräti urauduttu? Käsittäminen on ollut konkreettista käsiin saamista tai kiinni ottamista, ymmärtäminen jonkin ympäri kiertämistä.

Antti Hyry kuvaa novellissaan Kivi auringon paisteessa (1958) poikaa, joka vuolee nuolta jousipyssyynsä. Yhtäkkiä hän kiinnittää huomiota jalkaansa:

”Pojan läpi kulki jokin tärisyttäen häntä, ja hän ihmetteli ja katsoi: onko tuo minun, koko jalka alhaalta ylös asti, aivan kokonaan. Ja poika nousi seisomaan. Hän kiersi hitaasti lautaläjän ja käveli pirtin taakse astuen joka askeleen erikseen. Hän kiersi hitaasti rakennuksen ja meni sisälle pirttiin. Hän istui penkille ja katseli kattoa ja nurkkia. Ajatus liikkui polttavana polvihousujen ja lyhythihaisen paidan alla käsiin ja päähän.”

Yhtä tärisyttävää on kuvitella lajin historiasta se hetki, jolloin ihminen oivalsi ulkoisen ja sisäisen samuuden. Oivaltaminen tapahtui aivoissa. Ihmislajille on ominaista mahdollisuus käyttää oivaansa eli päätään tehokkaasti, myös toisten ihmisten perimmäisten aivoitusten oivaltamiseen.

Tätä nykyä oivaltaminen ei tosin ole in. Oivallukset on jo tehty muualla, kielennetty, paketoitu siististi ja pantu kaupaksi verkossa. Tilaa sieltä.

 
6.

Pikatie ei ole nopea, moottoritie ei kuuma. Eikä tie vie. Nämä ovat vain sanoja, parempaan emme pysty. Kaikki kelluu, eikä tuo lause merkitse sen enempää kuin mitkään muutkaan, jos emme aktiivisesti prosessoi sille merkitystä.

Kaikki kelluu, tiekin. Yhdelle tie merkitsee vauhtia ja vapautta, toiselle taakkaa ja tukaluutta. ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”, väittää Aaro Hellaakoski (1946). Voi tosin olla, että hän tarkoittaa tiellä ihmisten seuraa, sivilisaatiota.

Kun astuu tieltä pois, saa olla yksin, paossa. Ei tarvitse myydä itseään, ei ostaa toista. Ei tarvitse muuta kieltä kuin sen sisällä olevan. Ei tarvitse pakottaa kaikkea ulos. Voi olla yksin, uhmata.

Kyllä vapaa Aaro nyt hämmästyisi umpihangessa tarpoessaan, kun kännykkä pirahtaisi ja myyntimiehen keskeytymätön kieli virtaisi hänen korviinsa. Onko siellä Aaro itse hyvää päivää tiedätkö nyt olisi elämäsi tilaisuus…

 
7.

Tie on keskeinen kontekstimme, motiivimme ja tietysti metaforamme: elämän tie. Käsitejärjestelmämme on luonteeltaan vertaava, analoginen. Tutusta otetulla mallilla tuotetaan järkeä vieraaseen.

Mikä ihmiselle on tuttua? Varmasti tiet. Näyttää siltä, että taivaankappaleilla on omat tiensä. Sittisontiaiset lentävät jostakin jonnekin, harjoittamaan koprofagiaa luultavasti, siis syömään sontaa. Hiirillä on polkunsa, samoin jäniksillä, peuroilla. Maailmassa on havainnoitavissa asioita, jotka ovat varmoja, toistuvia, jostakin jonnekin eteneviä – tiedettäviä.

Ihminenkin kehittää itselleen omat uransa. Pärjätäkseen, elääkseen. Samuli Paulaharju kertoo Kiveliöitten kansassa (1937) metsien miesten virkateistä, pilkotetuista pyyntikeinoista:

”Suurien metsien meno oli alituista nälkäisen naakimista ja vaeltamista virkateillä. Elävä ajeli elävää, toisen loppu oli toisen elämä.”
 
Tie eri muodoissaan edustaa ihmiselle jatkuvuutta ja toistuvuutta, rutiinia – miettikääpä vaikka englannin sanaa route. En tiedä, mutta luulen, että tämä ei ole voinut olla vaikuttamatta siihen, millaiseksi ihminen on kielensä käyttänyt.

 
8.

Tielle on aina oleva käyttöä taiteessa, tieteessä, politiikassa, uskonnossa, kaupustelussa. Kaikkialla siellä, missä ihminen pyrkii vaikuttamaan toiseen ihmiseen, koskettamaan, liikuttamaan häntä tai jotain hänessä.

Tietoyhteiskunnassa on paljon tietoa, mutta osaammeko hyödyntää sitä? kyselevät Aalto-yliopiston professorit, ja heille kuuluu taputtaa ja maksaa suolaisesti näistä sanoista. Onko enää pyyteetöntä tietoa ja sen merkityksellistäjiä, onko ollutkaan?

I. K. Inha, kuuluisa matkamies maan, raportoi kirjassaan Suomen maisemia (1909) löytäneensä yhden tien pään Kemijärveltä. Puodissa Inha joutui myyntipuheen kohteeksi, ja hän ymmärsi iloita siitä:

”Ja minä ostin oikeat Lapin pieksut. Ne oli tehty kotona parkitusta puoleksi raa’asta nahkasta; se kestää paremmin vettä, sanottiin. Sain opetusta pieksujen hoidossa, tietoja niiden valmistuksen hienouksista. Se on täällä kehittynyt oikein kansanomaiseksi tieteeksi, jonka tunteminen säästää taipaleella monesta vaivasta ja suojelee monesta kurjuudesta.”

Jo sata vuotta sitten tieto oli valtaa ja tiedeusko vallalla. Hallussa oli myös tieto siitä, millainen kielenkäyttö myy. Kaupustelukielen perusaineksia on edelleenkin koeteltuun tietoon ja tieteeseen vetoaminen.


9.

En tiedä. Sitä ei saa sanoa.

Kilpailu on kovaa kaikkialla. Vain ne pärjäävät, jotka tietävät, tai oikeastaan vai ne, jotka eivät tunnusta ei-tietävänsä.

Kalevalainen tietäjyys on valttia. On osattava oikeat loitsut, on hallittava sopivan sumea kieli, tarpeeksi itselle edullisia tietoja.


10.

Yleinen tie päättyy, auto jää siihen, automaatio. Alkaa tietön taival, valtionmaa, kaikkien ja ei-kenenkään. Alkaa luoma, luotu, luonto, luonne. Yksityisalue, ymmärrys, käsitys. Poronpolku, joronjälki, virattomuus.


Lähteitä
Pentti Haanpää, Maantietä pitkin. WSOY 1925.
Aaro Hellaakoski, Huojuvat keulat. WSOY 1946.
Antti Hyry, Maantieltä hän lähti. Otava 1958.
I. K. Inha, Suomen maisemia. WSOY 1909.
Samuli Paulaharju, Kiveliöitten kansaa. Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilta. WSOY 1937.
SSA = Suomen sanojen alkuperä. SKS 1992, 1995, 2000.
Tiehallinto: http://www.tiehallinto.fi (2010)


Esseehkön ensimmäinen versio on julkaistu Hiidenkivessä 4/2010

Reunahuomautuksia itse kritiikistä

Kirjoituksen ensimmäinen versio on julkaistu Hiidenkivessä 5/2011

Kritiikki on teksti, joka käsittelee tekstiä, joka käsittelee tekstiä, joka käsittelee...

Joskus kieli palaa loppuun jo alkumetreillä.
 
Valehteleminen on rehellisintä, mitä ihminen voi kielellään tehdä.
 
Tekstejä on kolmenlaisia: asia-, lukija- ja kirjoittajakeskeisiä. Lisäksi on tekstejä, jotka ovat tekstikeskeisiä.
 
Kritiikki on oksennuspallo, jonka kriitikkohaukka yökkää hotkaistuaan tekstihiiren.

Rehellinen kritiikki tappaa lehmän, jota lypsää.

Kriitikon sanat ovat ruumisarkun nauloja, hänen oman arkkunsa.

Nyt kun kenellä tahansa on mahdollisuus ryhtyä kriitikoksi, kriittisyys on uinut verkkoon ja rimpuilee kuolinkouristuksissaan kuin kuutti Yövedellä.

Tykkäämisen jotenkin ymmärrän, mutta mitkä ovat peukuttamatta jättämisen merkitykset? Eikö minua rakastetakaan? Vihaatteko minua?

Hitlerillä oli paljon seuraajia. On yhä.

Kritiikin juuret ovat protoindoeuroopan siivilöimistä ja erottelemista merkitsevässä sanassa. Syksyinen poroerotus on luihin ja ytimiin menevää kritiikin harjoittamista: eloporot luetaan ja loislääkitään, osa hirvaista kuohitaan, toisia odottaa kuolon konttori.

Hajanaisia muistiinmerkintöjä kritiikkiluennolta: Kritiikkiä ja kritiikin kohteita on laidasta laitaan. Kritiikkejä kirjoitetaan kirjoista, elokuvista, musiikista, teatterista, maalauksista, tanssista, kaiken maailman taiteista. Kritiikin kohteena on milloin aate, milloin uskonto, milloin ideologia. Kritiikkiä syntyy ihmisistä, eläimistä, luonnonvoimista. Kritiikin voi kirvoittaa niin yksilön, ryhmän kuin ihmiskunnankin toiminta. Kritiikin kohteeksi kelpaa niin jyvä kuin akanakin, niin hyttynen kuin elefanttikin, niin kärpänen kuin härkänenkin. – Ylen on opettavaista: Elämä on kokonaistaideteos, suoritus, performanssi. Elämä on merestä erotettu särki, ruodittavaksi tarkoitettu. Ja ruodinta, kritiikki, on kaikki. Mutta mitä kaikki oikein on? Siitä seuraavalla luennolla lisää.

Kriitikkoja on joka lähtöön. Lisätään vuoroja, kaukokohteita, menolippuja.

Kritiikki on kriisissä, koska kriitikko ei ajattele kriittisesti. Hän ei ajattele kriittisesti, koska hän ajattelee vain itseään. Hän ajattelee vain itseään, koska hänen mielestään vain hän ajattelee. Vain hän ajattelee, että hän ajattelee.

Kriitikon tointa harjoittaneena olen päätynyt siihen, että kriitikon ajatus on hiirihaukka, jolla on kusiaisen valtuudet.

Kritiikkejä kirjoitetaan. Kaikki kirjoitettu on keksittyä. Kriitikko on keksijä.

Kirjailija ei käsittänyt kritiikkiäni, mutta hänellä ei ollut vaikeuksia käsitellä sitä. Hän meni saareensa ja sytytti sanoillani saunan, joka paloi poroksi.

Taide itse on kritiikkiä, muuten se ei ole taidetta. Myös taidekritiikki on taidetta, sillä jos se ei olisi taidetta, se ei olisi kritiikkiä.

Kritiikki on taidetta, josta ei kirjoiteta kritiikkejä. Kritiikki ei siis ole taidetta.

Monet taiteilijat ryhtyvät kriitikoiksi. Harvoista kriitikoista on taiteilijoiksi.

Mielipiteille on tyypillistä, että ne yritetään saada näyttämään sanojastaan irti olevilta totuuksilta. Kritiikki on tyypillinen mielipidekirjoitus.

Kritiikeissä olla-verbi kaveeraa tositavan kanssa ja hallitsee tosiolevaista.

Kriitikolla on tietoa kaikkien muiden tekstien paitsi kritiikin lajista. Jos hänellä olisi tietoa kritiikin lajista, hän ei voisi toimia kriitikkona.

Kriitikko katsoo väistämättä kohdettaan lintuperspektiivistä. Mutta millainen on sitsontiaisen lintuperspektiivi?

Joskus kriitikko erehtyy lukemaan fiktiota faktana. Kriitikko on siis sittenkin ihminen, vaikka jumalaa esittääkin.

Sensuuri kumpuaa kritiikistä, jota ruokkii viha ja taluttaa tyhmyys.

On hyvää ja huonoa kritiikkiä ja paljon siltä väliltä. Huonointa on kritiikki, joka esittää hyvää kritiikkiä.

Kritiikin hyvyys on suhteellista, koska kritiikki on suhdetoimintaa.

Kirjallisuuskritiikin varsinainen kohde on kirjallisuus. Kun kirjallisuuskriitikot ryhtyvät kirjallisuuskritiikeissään kirjoittamaan kirjailijoista, kirjallisuuden tekijöistä, he eivät enää ole kirjallisuuskriitikkoja eikä kirjallisuuskritiikki ole kirjallisuuskritiikkiä.

Joskus kritiikki on fiktiivisempää kuin fiktio, jota se arvioi. Tarvittaisiin kritiikin kritiikkiä. Tosin sekin osoittautuisi pian mahdottomaksi, sillä sellainen ihminen on.

Itse kritiikistä näkyy kaikki kirjoittajansa harjoittamasta itsekritiikistä.

Ihminen syntyy kriittisyyden kina ihollaan. Loppuelämä kuluu sitä karistellessa.

Kiittäminen voi tarkoittaa vain kahta asiaa: haukkumista tai kehumista. Kriittisyys on monimutkaisempaa, aina jotain pahaa.

Joka kerta kun puhumme suumme puhtaaksi, puhumme paskaa.

”Meidän tulee kestää kritiikkiä”, hän sanoo, kun on puhe muiden asioista. ”Meidän ei tarvitse alistua ilkeilylle”, hän sanoo, kun on kyse hänen asioistaan.

Kriitikko tietää, mikä on hyvää. Siksi kriitikko on paha. Koska kriitikko on paha, hän ei välitä siitä, mikä on hyvää.

”Maahanmuuttokriittisyyttä”, hän huokaa, ”ei saa ymmärtää väärin.” Mitä ymmärrettävää siinä oikein on? Mitä oikein ymmärrettävää siinä on?

Elämä on saari, sillaton. Elämä on erotusaidan kirnu. Elämä on pakoa epäkriittisessä tilassa kohti kriittistä tilaa.

Teille on opetettu: ajatelkaa, mitä puhutte, älkää puhuko, mitä ajattelette. Kun huomautan mahdollisuudesta muuttaa ajattelua, huudatte tuskissanne Orwell! Orwell!

Mummoni suussa maailma oli isottelua. Hänelle riitti vähän vähempikin, mailma.

Eniten muilta vaativat ne, jotka vaativat itseltään vähiten. Eniten itseltään vaativat me leimaamme vaatimattomiksi.

Mitä enemmän ajatusviivoja, sitä vähemmän tilaa ajatuksille. Mitä enemmän kritiikkiä, sitä vähemmän tilaa.

Pilkun nussiminen on kriittisyyden viheliäisimpiä muotoja. Todella pienten ihmisten puuhaa.

Kriitikko sanoi viimeisen sanan, vihdoinkin.