Y, semioottis-funktionaalinen tutkielma

Tilskutan pusikkoa polttopuiksi, oksanhaara oksanhaaran perään. Tervaleppää ja pajua, ne kaikki tapan. Koivut ja männyt säästän.  En selkääni. Kipu ylittää rajan, jossa se ei ole enää kipua. Se on olotila. Irti minusta.

Tässä huhkin, maailman orja. Minä juu, jumala, jumalaton. Jumalauta! Käsitöitä, käsittelytöitä. Mikä riivannee, hyvän ja pahan tiedon puute. Pitelee hellettä, mutta jossain aivan lähellä rakentaa majaa iätön kylmyys. Antaa itsestään merkin tuulenvireessä, joka painaa saunan savun järven pintaan. Siinä on kaikki.

Ja kuinka paljon käyttökelpoisia Y-kirjaimia metsä tuottaakaan. Mutta toisaalta. Mitä mieltä on näitä miettiä, kun päivän lehdessä lukee, että kahdeksanvuotias lapsimorsian kuoli hääyönsä seurauksena.

Hääyönsä, häijy sana, yököttävä omistusliite. Hää-yö, ää-yö, äy, y. Nsä.

Samassa lehtikauppias soittaa ja kauppaa kulttuuria, vaikka yritän kysyä, mitähän asia koskee. Asia koskee.

Katson kirvestä. Nostan katseen kirveestä. Kyy on pysynyt rovakon kätköissä pari päivää. Viimeksi kun sen näin, se vilautti kieltään, joka mustana yynä kurotti pitkälle ulos. Meni mutkalle. Yhden pienen hetken. Sen silmässä syyllisyys, kyyllisyys. Se katsoi kameran silmään.

Kirves lensi järveen, pakenin kaikkea paskaa, mutta maailmasta ei irti pääse. Juoksin kalliolle. Kalliosta löysin menneisyyden merkit.

Eivät ne silti menneisyyden merkkejä ole, ne ovat ajatuksiani. Ne katsovat minua ja kysyvät, minne olen matkalla. Minä siinä makaan. Makaa maa. Kasvaa kirjaimia. Tämä sama maa. Tullut, tuleva.