Joskus tulee hetki, jolloin ihminen kaipaa siimaa. Joskus lauantaiaamuna, kun on olevinaan vapaa.
Silloin ihminen katsoo perhettään, sanoo käyvänsä vähän tuolla ja menee kellariin. Kaivaa esiin pölyttyneet kalavehkeensä: virvelit, vieheet, vietit.
Ihminen kävelee rantaan, avopäin, paljassormin, takki auki. Vaikka viimoo.
On hetki, jolloin ihminen toivoo, että viidakon pedot pysyisivät syvyyksissään, jättäisivät rauhaan. Ihminen katsoo itseensä kimmeltävän veden pinnasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida! Julkaisen sellaiset kommentit, jotka ymmärrän ja jotka ovat hyväntahtoisia.