Kritiikki on teksti, joka käsittelee tekstiä, joka käsittelee tekstiä, joka käsittelee...
Joskus kieli palaa loppuun jo alkumetreillä.
Valehteleminen on rehellisintä, mitä ihminen voi kielellään tehdä.
Tekstejä on kolmenlaisia: asia-, lukija- ja kirjoittajakeskeisiä. Lisäksi on tekstejä, jotka ovat tekstikeskeisiä.
Kritiikki on oksennuspallo, jonka kriitikkohaukka yökkää hotkaistuaan tekstihiiren.
Rehellinen kritiikki tappaa lehmän, jota lypsää.
Kriitikon sanat ovat ruumisarkun nauloja, hänen oman arkkunsa.
Nyt kun kenellä tahansa on mahdollisuus ryhtyä kriitikoksi, kriittisyys on uinut verkkoon ja rimpuilee kuolinkouristuksissaan kuin kuutti Yövedellä.
Tykkäämisen jotenkin ymmärrän, mutta mitkä ovat peukuttamatta jättämisen merkitykset? Eikö minua rakastetakaan? Vihaatteko minua?
Hitlerillä oli paljon seuraajia. On yhä.
Kritiikin juuret ovat protoindoeuroopan siivilöimistä ja erottelemista merkitsevässä sanassa. Syksyinen poroerotus on luihin ja ytimiin menevää kritiikin harjoittamista: eloporot luetaan ja loislääkitään, osa hirvaista kuohitaan, toisia odottaa kuolon konttori.
Hajanaisia muistiinmerkintöjä kritiikkiluennolta: Kritiikkiä ja kritiikin kohteita on laidasta laitaan. Kritiikkejä kirjoitetaan kirjoista, elokuvista, musiikista, teatterista, maalauksista, tanssista, kaiken maailman taiteista. Kritiikin kohteena on milloin aate, milloin uskonto, milloin ideologia. Kritiikkiä syntyy ihmisistä, eläimistä, luonnonvoimista. Kritiikin voi kirvoittaa niin yksilön, ryhmän kuin ihmiskunnankin toiminta. Kritiikin kohteeksi kelpaa niin jyvä kuin akanakin, niin hyttynen kuin elefanttikin, niin kärpänen kuin härkänenkin. – Ylen on opettavaista: Elämä on kokonaistaideteos, suoritus, performanssi. Elämä on merestä erotettu särki, ruodittavaksi tarkoitettu. Ja ruodinta, kritiikki, on kaikki. Mutta mitä kaikki oikein on? Siitä seuraavalla luennolla lisää.
Kriitikkoja on joka lähtöön. Lisätään vuoroja, kaukokohteita, menolippuja.
Kritiikki on kriisissä, koska kriitikko ei ajattele kriittisesti. Hän ei ajattele kriittisesti, koska hän ajattelee vain itseään. Hän ajattelee vain itseään, koska hänen mielestään vain hän ajattelee. Vain hän ajattelee, että hän ajattelee.
Kriitikon tointa harjoittaneena olen päätynyt siihen, että kriitikon ajatus on hiirihaukka, jolla on kusiaisen valtuudet.
Kritiikkejä kirjoitetaan. Kaikki kirjoitettu on keksittyä. Kriitikko on keksijä.
Kirjailija ei käsittänyt kritiikkiäni, mutta hänellä ei ollut vaikeuksia käsitellä sitä. Hän meni saareensa ja sytytti sanoillani saunan, joka paloi poroksi.
Taide itse on kritiikkiä, muuten se ei ole taidetta. Myös taidekritiikki on taidetta, sillä jos se ei olisi taidetta, se ei olisi kritiikkiä.
Kritiikki on taidetta, josta ei kirjoiteta kritiikkejä. Kritiikki ei siis ole taidetta.
Monet taiteilijat ryhtyvät kriitikoiksi. Harvoista kriitikoista on taiteilijoiksi.
Mielipiteille on tyypillistä, että ne yritetään saada näyttämään sanojastaan irti olevilta totuuksilta. Kritiikki on tyypillinen mielipidekirjoitus.
Kritiikeissä olla-verbi kaveeraa tositavan kanssa ja hallitsee tosiolevaista.
Kriitikolla on tietoa kaikkien muiden tekstien paitsi kritiikin lajista. Jos hänellä olisi tietoa kritiikin lajista, hän ei voisi toimia kriitikkona.
Kriitikko katsoo väistämättä kohdettaan lintuperspektiivistä. Mutta millainen on sitsontiaisen lintuperspektiivi?
Joskus kriitikko erehtyy lukemaan fiktiota faktana. Kriitikko on siis sittenkin ihminen, vaikka jumalaa esittääkin.
Sensuuri kumpuaa kritiikistä, jota ruokkii viha ja taluttaa tyhmyys.
On hyvää ja huonoa kritiikkiä ja paljon siltä väliltä. Huonointa on kritiikki, joka esittää hyvää kritiikkiä.
Kritiikin hyvyys on suhteellista, koska kritiikki on suhdetoimintaa.
Kirjallisuuskritiikin varsinainen kohde on kirjallisuus. Kun kirjallisuuskriitikot ryhtyvät kirjallisuuskritiikeissään kirjoittamaan kirjailijoista, kirjallisuuden tekijöistä, he eivät enää ole kirjallisuuskriitikkoja eikä kirjallisuuskritiikki ole kirjallisuuskritiikkiä.
Joskus kritiikki on fiktiivisempää kuin fiktio, jota se arvioi. Tarvittaisiin kritiikin kritiikkiä. Tosin sekin osoittautuisi pian mahdottomaksi, sillä sellainen ihminen on.
Itse kritiikistä näkyy kaikki kirjoittajansa harjoittamasta itsekritiikistä.
Ihminen syntyy kriittisyyden kina ihollaan. Loppuelämä kuluu sitä karistellessa.
Kiittäminen voi tarkoittaa vain kahta asiaa: haukkumista tai kehumista. Kriittisyys on monimutkaisempaa, aina jotain pahaa.
Joka kerta kun puhumme suumme puhtaaksi, puhumme paskaa.
”Meidän tulee kestää kritiikkiä”, hän sanoo, kun on puhe muiden asioista. ”Meidän ei tarvitse alistua ilkeilylle”, hän sanoo, kun on kyse hänen asioistaan.
Kriitikko tietää, mikä on hyvää. Siksi kriitikko on paha. Koska kriitikko on paha, hän ei välitä siitä, mikä on hyvää.
”Maahanmuuttokriittisyyttä”, hän huokaa, ”ei saa ymmärtää väärin.” Mitä ymmärrettävää siinä oikein on? Mitä oikein ymmärrettävää siinä on?
Elämä on saari, sillaton. Elämä on erotusaidan kirnu. Elämä on pakoa epäkriittisessä tilassa kohti kriittistä tilaa.
Teille on opetettu: ajatelkaa, mitä puhutte, älkää puhuko, mitä ajattelette. Kun huomautan mahdollisuudesta muuttaa ajattelua, huudatte tuskissanne Orwell! Orwell!
Mummoni suussa maailma oli isottelua. Hänelle riitti vähän vähempikin, mailma.
Eniten muilta vaativat ne, jotka vaativat itseltään vähiten. Eniten itseltään vaativat me leimaamme vaatimattomiksi.
Mitä enemmän ajatusviivoja, sitä vähemmän tilaa ajatuksille. Mitä enemmän kritiikkiä, sitä vähemmän tilaa.
Pilkun nussiminen on kriittisyyden viheliäisimpiä muotoja. Todella pienten ihmisten puuhaa.
Kriitikko sanoi viimeisen sanan, vihdoinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida! Julkaisen sellaiset kommentit, jotka ymmärrän ja jotka ovat hyväntahtoisia.