Elsa, Kukko ja Titanikki

”Faabelit ovat kivoja”, arveli kirjallisuuskriitikko pitkän päivän iltana. Taas oli tehty raskas työ, reposteltu muutama kirjantekele, jopa romaaniksi nimetty, ja siinä sivussa opetettu raapustajille, miten pitäisi elää, olla ja vallankin kirjoitella. On tämä kaunokirjallisuuden laatu tiemmä surkeaa tätä nykyä. Sisäsiistejä ovat tekstit mutta ulkokultaisia. Ovelia ovat rakenteet mutta tekemällä tehtyjä. Kaikenlaista henkilöille sattuu mutta eivät ne elämään rupea. Ei ole henkeä eikä paloa. Tällaisia on kriitikkomme urautunut ajattelemaan ja ajattelee ilta illan jälkeen. Voi kun joskus vielä tulisi vastaan eloisa faabeli! Itsekseen äityy puhumaan, kun ei ole muita: ”Kivoja ovat faabelit, mutta ei niitä enää kukaan tee. Itse häätynee.”

Tämä on siis lähtötilanne, etten sanoi konteksti, jossa nyt tuleva teksti näki päivänvalon. (Ei liene faabeli perinteisessä mielessä, mutta sisältänee moraalisia opetuksia. Piruko näistä genreistä elikkäs tekstien lajeista nykyään ottaa selvää, tuppaavat sekoittumaan ja muuttamaan muotoaan, kuolemaan ja ylösnousemaankin, pelleilemään. Piruko näistä saa tolkkua, saati diskursseista.) Tai kuunvalon, ja aamuhämyssä teksti parkaisi ilmaa keuhkoihinsa. Katsotaan, onko siitä eläjäksi ja katkeaako napanuora tekijään, kriitikkoomme.


***

Oli se tavan kana, se Elsa. Sammakon koivet vain vilahtivat kurkusta alas, sitten toiset ja vielä kolmannetkin. Mistä olikaan herkkuateriansa hommannut, salmella varmaan saalistanut jo aamutuimaan. No seuraavana aamuna se makasi ortensa alla reporankana kanttu vei.

Rauha hänen muistolleen, hyvä kana se oli, se Elsa, ja munarikas. Hyödyllinen otus kaikin puolin. Ei sitä voi ihminen ymmärtää, miksi sillä tavalla piti niitä kurnuttajia ahmia. Kevät oli vissiin pannut sen pään sekaisin. Kyllä se niin on, että ylensyöjällä on onneton loppu. Eikä ole maatiaiskanasta havukaksi. Näitä Elsan opetuksia…

Siippansa Kukko oli persoona sekin, adhd tai jotain. Aggressiivinen ainakin ajoittain. Ei aina yya-henkeä eikä nato-kumppanuutta, omiinkin kävi käsiksi. Vähän surullinen oli senkin loppu. Olin kengittämässä Harmoa ja Kukko kävi taas kerran sähisten päälleni, huitaisin sitä vasaralla, joka juuri sopivasti sattui olemaan kourassani. En minä pahuuttani, en minä luojan luomia yleensä sillä tavalla, mikäpä minä olisin… En minä siinä nyt enempää ehtinyt asiaa miettiä kantilta tai toiselta, kunhan käytin kättäpidempää, joka sattui kädessä olemaan. Joku kuri sille Kukollekin piti saada. Huitaistu mitä huitaistu, saapa nähdä onko se tämä assii viimeisellä tuomiolla raskauttavana haarana asioissa.

Seuraavana aamuna nukuin rokuliin, ei karjunut Kukko herätyshuutoaan. Siellä se pötkötteli riihen lattialla ikiunessa. Kovin pieneltä ja vaatimattomalta näytti nyt tuo ylväs ja räyhäkäs luontokappale, jonka uljautta niin olin… rakastanut. Diagnoosini oli, että Kukko oli menehtynyt vatsan alueen parenkyymielinten vammoihin, ollen kyseessä siis ulkoisen trauman synnyttämä sisäinen verenvuoto.

Verta paskoin taas tänä aamuna minäkin. Velipoika soitti ja kertoi, että löysi katiskanlaittoreissullaan Titanikin kymmenen metriä laiturin päästä, siellä se makaa viiden metrin syvyydessä. Ylös pitäisi nostaa. Ja potut pitäisi laittaa. Tervahauta sytyttää. Onhan tässä tätä työssäkäyntialuetta ja tekemistä. Kun tuli tämä kevät. Tämä mielettömyys, paradoksi.

Ja pitäisi velipojan kanssa puhua kaikki ne vanhat jutut jotka aina puhutaan kun pitkän talven jälkeen taas tavataan. Palata paitaressuaikaan, haastaa niitä näitä. Siinä istutaan saunan kuistilla ja eletään, eletään sentään, kun kuikka huutaa ja käki kukahtelee.

Velipojan talvisesta aivotapahtumasta en utele. Kertoo jos on kertoakseen.

Koskaan en ole aikuisiälläni lääkärissä käynyt. Enkä käy. Ei tässä ehi sairastamaan. Eikä lähtöä valmistamaan. Tulee jos on tullakseen. Tempaa rannasta syysmyrkyssä ja upottaa hyisen Saimaan pohjaan. Huitaisee vasarallaan ja se on siinä. Totuus. Siitä minut sitten joku löytää ja tuosta hetkestä saattaa tulla löytäjälle pistämätön tarinan aihe. Tiedättekö, miltä vanhuuteen kuollut mies näyttää… Minä tiedän, olen nähnyt. Haluatteko kuulla? No kerron kuitenkin.