Kielen tiellä

1.

Tiedon valtatiellä voi tavata Suomen pääministerin ihmettelemässä tuulten tekosia: Luonto on arvaamaton. Meidän pitää osata elää sen kanssa. Kun tällaisia tuhoja tulee, meidän on käärittävä yhdessä hihat ja autettava toisiamme viranomaisina, naapureina ja lähimmäisinä.

Kiitos, nyt tiedän paikkani: olen ihminen, ja toisaalla on luonto. Eikä välissä ole mitään – vain metsäautotie.

 
2.

Pentti Haanpää, tiekirjailijoistamme suurin, aloitti kirjailijantiensä kokoelmalla Maantietä pitkin (1925). Tie vie vanhasta uuteen, sitä pitkin voi kuljettaa lukijaa tarinasta toiseen. Se antaa kirjailijalle näkymiä luontoon ja luonteeseen.

Usein astelijana on lentojätkä, kuten novellissa Elämän valtatieltä, jossa tie ja sillä kävely tuottaa taas suuria ajatuksia, joidenkin mielestä turhankin lennokkaita: ”Myrtynyt, katkera jätkä mietti astellessaan valtatien soivaa somerikkoa, miettii täynnä epäilystä ja tuskaa, että ei ole oikeutta maailmassa. Mitään oikeuspuntaria ei taivaitten reunalla ole, kaikki sattuu kuten sattuu.”

 
3.

En tiedä, kuinka paljon meillä on teitä. En, vaikka olen asiantuntija. Jo poikana lampsin lappilaista pistotietä lukemattomat askeleet.

Tieto teiden määrästä löytyy helposti verkosta: puoli miljoonaa kilometriä. Tietoa etsiessäni jään kiinni Tiehallinnon tuottamaan virkkeeseen Liikennesuorite nousi vuonna 2009 0,9 % ja oli 35,9 mrd. autokm. Se vie meidät tiedon hämärälle alueelle; kuin päin tuleva rekka viitostiellä.

 
4.

Sanasta tietää on suora yhteys ikivanhaan tiehen ja sanasta käsittää ikiaikaiseen käteen. Keskeisiä kognitiivisia prosesseja ilmaisevat sanamme juontuvat materiaaliseen todellisuuteen viittaavista sanoista. Tämän verran tiedämme nyt, mutta ei tämäkään tieto ole varmaa eikä lopullista. Lopullista varmaa tietoa kielen historiasta ei ole eikä tule, no, ehkä lapsemme osaavat jo matkustaa ajassa muutenkin kuin mieli- ja kielikuvituksen voimalla.

Mutta jatkammeko tästä eteenpäin? Maailmaan, jossa konkreettisen ja abstraktin erolla ei ole merkitystä. Maailmaan, jossa ovat vallalla faktio ja virtuaalisuus. Maailmaan, jossa pitää kirjata lakiin, että virkahenkilön on käytettävä ymmärrettävää kieltä.

Mehän olemme jo siellä, eikä kieli tunnu riittävän enää mihinkään. Emme ymmärrä toisiamme, mutta se ei haittaa, jos emme itsekään tiedä, mitä haluamme tarkoittaa. Pelaamme pelejä, joissa ainoa sääntö on, että mitään sääntöjä ei ole – ja tämäkin sääntö on tehty vain rikottavaksi.

Tie, tieto, tietoisuus. Tietyö, tietotyö, tietoisuustyö. Minne jatkamme tästä, kun suomemme johtamisjärjestelmän rajat alkavat tulla vastaan?

 
5.

Ikiaikaisen ajaa-verbin rikastuminen ajatella-verbiksi ja sen nykyisin tunnetuiksi merkityksiksi on kaukaista historiaa. Ajaminen on todennäköisesti tarkoittanut konkreettista takaa ajamista. Nykyään ajatellaan eli jahdataan mielen voimalla, jos ajatellaan. Useimmiten ajatukset vain virtaavat, ajaudutaan.

Tietää lienee muinoin merkinnyt tien tuntemista, mahdollisesti myös sitä, että on seurattu jälkien muodostamaa uraa, peräti urauduttu? Käsittäminen on ollut konkreettista käsiin saamista tai kiinni ottamista, ymmärtäminen jonkin ympäri kiertämistä.

Antti Hyry kuvaa novellissaan Kivi auringon paisteessa (1958) poikaa, joka vuolee nuolta jousipyssyynsä. Yhtäkkiä hän kiinnittää huomiota jalkaansa:

”Pojan läpi kulki jokin tärisyttäen häntä, ja hän ihmetteli ja katsoi: onko tuo minun, koko jalka alhaalta ylös asti, aivan kokonaan. Ja poika nousi seisomaan. Hän kiersi hitaasti lautaläjän ja käveli pirtin taakse astuen joka askeleen erikseen. Hän kiersi hitaasti rakennuksen ja meni sisälle pirttiin. Hän istui penkille ja katseli kattoa ja nurkkia. Ajatus liikkui polttavana polvihousujen ja lyhythihaisen paidan alla käsiin ja päähän.”

Yhtä tärisyttävää on kuvitella lajin historiasta se hetki, jolloin ihminen oivalsi ulkoisen ja sisäisen samuuden. Oivaltaminen tapahtui aivoissa. Ihmislajille on ominaista mahdollisuus käyttää oivaansa eli päätään tehokkaasti, myös toisten ihmisten perimmäisten aivoitusten oivaltamiseen.

Tätä nykyä oivaltaminen ei tosin ole in. Oivallukset on jo tehty muualla, kielennetty, paketoitu siististi ja pantu kaupaksi verkossa. Tilaa sieltä.

 
6.

Pikatie ei ole nopea, moottoritie ei kuuma. Eikä tie vie. Nämä ovat vain sanoja, parempaan emme pysty. Kaikki kelluu, eikä tuo lause merkitse sen enempää kuin mitkään muutkaan, jos emme aktiivisesti prosessoi sille merkitystä.

Kaikki kelluu, tiekin. Yhdelle tie merkitsee vauhtia ja vapautta, toiselle taakkaa ja tukaluutta. ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”, väittää Aaro Hellaakoski (1946). Voi tosin olla, että hän tarkoittaa tiellä ihmisten seuraa, sivilisaatiota.

Kun astuu tieltä pois, saa olla yksin, paossa. Ei tarvitse myydä itseään, ei ostaa toista. Ei tarvitse muuta kieltä kuin sen sisällä olevan. Ei tarvitse pakottaa kaikkea ulos. Voi olla yksin, uhmata.

Kyllä vapaa Aaro nyt hämmästyisi umpihangessa tarpoessaan, kun kännykkä pirahtaisi ja myyntimiehen keskeytymätön kieli virtaisi hänen korviinsa. Onko siellä Aaro itse hyvää päivää tiedätkö nyt olisi elämäsi tilaisuus…

 
7.

Tie on keskeinen kontekstimme, motiivimme ja tietysti metaforamme: elämän tie. Käsitejärjestelmämme on luonteeltaan vertaava, analoginen. Tutusta otetulla mallilla tuotetaan järkeä vieraaseen.

Mikä ihmiselle on tuttua? Varmasti tiet. Näyttää siltä, että taivaankappaleilla on omat tiensä. Sittisontiaiset lentävät jostakin jonnekin, harjoittamaan koprofagiaa luultavasti, siis syömään sontaa. Hiirillä on polkunsa, samoin jäniksillä, peuroilla. Maailmassa on havainnoitavissa asioita, jotka ovat varmoja, toistuvia, jostakin jonnekin eteneviä – tiedettäviä.

Ihminenkin kehittää itselleen omat uransa. Pärjätäkseen, elääkseen. Samuli Paulaharju kertoo Kiveliöitten kansassa (1937) metsien miesten virkateistä, pilkotetuista pyyntikeinoista:

”Suurien metsien meno oli alituista nälkäisen naakimista ja vaeltamista virkateillä. Elävä ajeli elävää, toisen loppu oli toisen elämä.”
 
Tie eri muodoissaan edustaa ihmiselle jatkuvuutta ja toistuvuutta, rutiinia – miettikääpä vaikka englannin sanaa route. En tiedä, mutta luulen, että tämä ei ole voinut olla vaikuttamatta siihen, millaiseksi ihminen on kielensä käyttänyt.

 
8.

Tielle on aina oleva käyttöä taiteessa, tieteessä, politiikassa, uskonnossa, kaupustelussa. Kaikkialla siellä, missä ihminen pyrkii vaikuttamaan toiseen ihmiseen, koskettamaan, liikuttamaan häntä tai jotain hänessä.

Tietoyhteiskunnassa on paljon tietoa, mutta osaammeko hyödyntää sitä? kyselevät Aalto-yliopiston professorit, ja heille kuuluu taputtaa ja maksaa suolaisesti näistä sanoista. Onko enää pyyteetöntä tietoa ja sen merkityksellistäjiä, onko ollutkaan?

I. K. Inha, kuuluisa matkamies maan, raportoi kirjassaan Suomen maisemia (1909) löytäneensä yhden tien pään Kemijärveltä. Puodissa Inha joutui myyntipuheen kohteeksi, ja hän ymmärsi iloita siitä:

”Ja minä ostin oikeat Lapin pieksut. Ne oli tehty kotona parkitusta puoleksi raa’asta nahkasta; se kestää paremmin vettä, sanottiin. Sain opetusta pieksujen hoidossa, tietoja niiden valmistuksen hienouksista. Se on täällä kehittynyt oikein kansanomaiseksi tieteeksi, jonka tunteminen säästää taipaleella monesta vaivasta ja suojelee monesta kurjuudesta.”

Jo sata vuotta sitten tieto oli valtaa ja tiedeusko vallalla. Hallussa oli myös tieto siitä, millainen kielenkäyttö myy. Kaupustelukielen perusaineksia on edelleenkin koeteltuun tietoon ja tieteeseen vetoaminen.


9.

En tiedä. Sitä ei saa sanoa.

Kilpailu on kovaa kaikkialla. Vain ne pärjäävät, jotka tietävät, tai oikeastaan vai ne, jotka eivät tunnusta ei-tietävänsä.

Kalevalainen tietäjyys on valttia. On osattava oikeat loitsut, on hallittava sopivan sumea kieli, tarpeeksi itselle edullisia tietoja.


10.

Yleinen tie päättyy, auto jää siihen, automaatio. Alkaa tietön taival, valtionmaa, kaikkien ja ei-kenenkään. Alkaa luoma, luotu, luonto, luonne. Yksityisalue, ymmärrys, käsitys. Poronpolku, joronjälki, virattomuus.


Lähteitä
Pentti Haanpää, Maantietä pitkin. WSOY 1925.
Aaro Hellaakoski, Huojuvat keulat. WSOY 1946.
Antti Hyry, Maantieltä hän lähti. Otava 1958.
I. K. Inha, Suomen maisemia. WSOY 1909.
Samuli Paulaharju, Kiveliöitten kansaa. Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilta. WSOY 1937.
SSA = Suomen sanojen alkuperä. SKS 1992, 1995, 2000.
Tiehallinto: http://www.tiehallinto.fi (2010)


Esseehkön ensimmäinen versio on julkaistu Hiidenkivessä 4/2010