Kun Pöyry-Hannulla keitti yli

En tunne ketään toista yhtä rauhallista miestä kuin Pöyry-Hannu. Tavallisen tasainen kaveri, varsinainen viilipytty, kuin ihmisen mieli. Laakea on tunnemaisema tällä uroolla. Liekö hermoja lainkaan, onko jo syntymässä saatua tuo tyyneys, hallitseeko kromosomeissa lempeänä diktaattorina lunkiusgeeni?

Ettäkö napajäätiköt sulavat, ans kattoo, toteaa Hannu. Otsonikerros ohenee, ottia tuota. Kappas vaan, sanoo, kun naapurin kakarat potkaisevat pallon klasista läpi. Että niin sitten ja saapas nähä, tuumaa, kun lääkäri löytää keuhkoista hyvin kehittyneen tuumorin. Semmosta se tuppaapi olemaan täällä ajassa, arvelee, kun minkkitarha palaa ja siinä samalla menee elanto ynnä miero uhkaa, tuli näet vähän alivakuutettua ja jäihän niitä verojakin rästiin ja sellaista pientä. Kyllä tämä tästä, miettii savuavilla raunioilla ja kääräisee sätkän.

Siinä ovat löytäneet toisensa vastoinkäymiset ja niitä kestävä ihmisotus. Tässä tapauksessa ihmisotus voittaa aina. Pakko myöntää, että tuolla elämänasenteella, joka tuskin on tietoisesti koulittu vaan pikemminkin syntymälahjaa, niin, tuolla elämänasenteella pötkii pitkälle. Ikkuna korjataan ja syöpä leikataan pois. Hyvä ettei ollut juopaa, naurahtaa Hannumme. Ei tässä ole mitään aikomusta ripustaa hanskoja oksaan, saati ripustautua sinne ite.

Minkintarhaushommat jäävät, mutta, arvelee Hannu, aletaanpa maatalouslomittajaksi, kaikin puolin varmempaa ja etten sanoisi inhimillisempää tekemistä muutenkin. Tuo elukoitten kanssa peuhaaminen.

Vaikka ymmärtäähän Hannu, että on niitä selän takana narskuttavia minkkejä ihmistenkin joukossa. Ymmärtäähän Hannu, että eivät kaikki jauhot puhtaita ole itseään jatkuvasti puhtaaksi pesevien immeistenkään pusseissa. Niin kuin esimerkiksi nämä tavaran ja aatteen myyjät, se on silleen, että parasta ennen -päiväys tuppaa tulemaan nopeasti, takuuaika päättyy, kun muste kuivuu velkakirjan allekirjoituksesta. Noh, hoh, maksellaan kyllä nämä velatkin sitten tässä vähitellen, arvelee mies, joka yrittää olla piittaamatta kaiken maailman ketkuilijoista.

Oikeastaan Pöyry-Hannu olisi aika kelvoton tarinamme tähti, ellei… Tässä lienee paikallaan keskeyttää tuo sivulause, jotta pääsisimme sopivan draamalliseen tunnelmaan. Otetaan kirjallisuustaiteelliseen käyttöön kolme pistettä, jotka voivat tarkoittaa milloin mitäkin. Vihjailua. Auki jättämistä. Lukijan odotuttamista. Mutta tässä tapauksessa lähinnä rumpujen pärinää, jännitys nousee…

Oikeastaan Pöyry-Hannu olisi prototyyppisessä tasaisuudessaan aika tylsä ja suorastaan kelvoton tarinamme tähti, ellei hän kerran olisi polttanut päreitään oikein perusteellisesti. Siirrytäänpä kuulostelemaan mainittua tilannetta: Prrr, puhelin havahduttaa Hannun kesken iltasen, jota nautitaan Pöyryn pirtin pitkän pöydän ääressä hartaana perheen kesken, kuuluen tuohon ruokakuntaan isäntä-Hannun keralla alati aulis vaimo Kerttu ja seitsemän raisuhkoa pojanmukulaa. Kappas, kukas siellä, isäntä lausahtaa ja astelee vastaamaan. Haloo. Ettäkö mitäkö kukako ja mistä oikein tuulee. Jaa ilmaiseksi saan, lahjako minulle? Jaa, vain viisi euroa toimituskuluja pitäisi maksaa? Vartalonmyötäinenkin! Elastiinia! Pok… Mitä! Pokserit! POKS!

Kuten tarkkaavainen lukija saattaa huomata, Pöyry-Hannun kattilassa paine tuntuu vähitellen ikään kuin nousevan kohti poksahdusta. Käy nimittäin ilmi, että vannoutunut pitkien kalsareiden mies Hannu on pahanlaisesti yliherkkä puhelimessa boksereita kaupustelevalle sihisevälle etelän neitoselle, joka behmeästi lausuu beetkin. Kerrankos sitä sattuu, että jonkinlaista yliherkkyyttä ihmisellä. Yleensä reaktiot ovat huomattavasti lievempiä, eikä kehittynyt länsimainen lääketiede tunne eikä tunnusta ihmisten allergiaa toista ihmistä tai behmeää beetä kohtaan. Jostakin sellaisesta nyt kuitenkin täytyy olla kyse.

Kuvailen seuraamukset lyhyesti, sillä haluan säästää sinua, arvollinen lukijani, pitkäpiimäisiltä yksityiskohdilta. Tehokkuus ennen kaikkea! – Hannun silmät pullistuvat ulos kuopistaan, armottoman raatamisen ja epäfunktionaalisten elintarvikkeiden ynnä sapuskan jatkuvan puutteen laihentama naamataulu turpoaa muodottomaksi, sieraimista lyövät lieskat ja suusta alkaa tulvia vaahtoa. Hannu ryntää pihamaalle, kaataa lämpimikseen aitaa ja aitan sekä tekee hurrikaanina pahoja tuhoja niin omalla palstallaan kuin parkanolaisisäntien siemenpuuasentoon jätetyissä männiköissäkin. Etenee hän siitä laajana ukkos- ja myrskyrintamana kohti rannikkoa, nostattaa merenpintaa, heittää kalaeemeleitä pikkupurtiloineen kuivalle maalle, Tornionjokisuussa aidosti kaksikielinen haaparantalainen yksityisyrittäjä saa hermoromahduksen, tämä veneen keikuttaminen oli se viimeinen pisara; niin etenee Hannu ja ylittää ihmisten laatimat valtioiden rajat niistä pätkääkään piittaamatta ja kaataa muutamien tapahtumarikkaiden vaiheiden jälkeen öljynporauslautan Stavangerinvuonossa. Harvinaisen rajut myrskyt vellovat pohjoisella pallonpuoliskolla viikkotolkulla, kaatuuhan niitä valtamerilaivojakin, Islannissa villiintyy pari tulivuorta ja taivaan täyttää uhkaava savusumu, jonka muuan lenseä lingvisti, se on kielimies, näin-lausuu-noin-nimeää samuksi. Tulee globaali ylikansallinen vilu, jos asiaa tarkastelee pohjoisen hyvinvointi-ihmisen vinkkelistä. Golfvirran suunta siinä rytäkässä kääntyy ja maailmankirjat ovat, no, kahdella sanalla sanoen: ihan viturallaan.

Lukijani, mitä tästä voimme ottaa virtuaaliseen onkeemme? Ainakin sen, että repeävät ne rauhallisimmankin palloilijan pelihousut joskus. Niin. Ja reuna se on minunkin maljassani, kuulkaas!