Jäljillä

Jussipa herää ja nousta könköilee suorittamaan aamuvirtsaa kämpän nurkalle. Eilinen yömyssyttely maistuu suussa soklinpystykorvan oksennukselta. Aivoissa jutaa melankolisten meemien tokka. Taivaan ääretön harmaus hotkaisee kaiken olevaisen, kaiken meneväisen, kaiken tulevaisen. Kaiken ymmärrettävissä olevan, elon piirin, jonka pohjoistuuli piirtää Jussin ympäri.

On satanut hienoisesti uutta lunta, ja lumella on hyppinyt hiiri tai myyrä. Tai mikä lie pikkupulliainen. Kirjoittanut ainutkertaista tarinaansa neitseelliselle pinnalle, jonka alla uinuu routauntaan arvomineraaleista raskas maan povi, josta ison maailman rahamiehet näkevät märkiä unia.

Hiirulaisen jäljet yhtyvät lumikon jälkiin. Vain lumikon jäljet jatkavat matkaa. Eivät nekään pitkälle, läheisen kuusikkokurun laitaan vaan. Siinä yhtyvät lumikon ja kärppäkorston jäljet, muutama veripisara lumella, pieniä piehtaroinnin jälkiä. Kärpän julmat jäljet siitä jatkavat, yksin.

Kurun yli, synkän kuusikon keskelle, jossa nälästä hullu näätä-näätäläinen nappaa kerkeän kärpän. Eipä jatku näädänkään nylkkäisy kauas, jo tulee kookas kairan kettu ja ottaa sen omakseen. Kettu päätyy pian ankaran ahman suuhun, ahman kahmaisee lounaakseen ironiaan taipuvainen ilveksen romulus, jonka puolestaan yhyttää satiirinen susi, joka taas käy suupalaksi takakireälle kontiolle, korpikoomikkojen kuninkaalle, naavataiteilijalle.

Keskelle kovinta pakkatalvea tullut vesikeli on tehnyt nallelle tepposet. Laiskuuttaan se on syyskesällä jotenkuten kaapinut itselleen kelvottoman pesäkuopan, ja niin valuivat ullivedet nallukkamme persiille, kun tuuli käännähti etelään ja suvi sai. Äkäisenä ja maaru mouruten mesikämmenemme riuhtoi itsensä anhittomasta asumuksestaan ja ryntäsi tunturin kupeeseen.

Taatanan taatana, jos ei sapuskaa kohta ala löytyä, kaa’an pelkele kyllä kaikki kuuset tästä kailasta, se uhosi itsekseen. Vähän sitä nakrattikin oma uhonsa. No, sattumasusi siis tuli sille enemmän kuin tarpeeseen.

Mutta kohta jo karhun jäljet yhtyvät nokialaisen jälkiin, niistä ei oikein osaa sanoa, mihin suuntaan ovat menossa, kumppareitten nokat sojottavat eri suuntiin. Veriseltä temmellyskentältä jatkavat vain yhdet jäljet jonnekin. Nehän ovat minun jälkeni, Jussi huomaa. Luomakunnan herran jäljet.

Toimitteleepa Jussi täällä kairassa askareitaan ylikansalliselle ja ylivaltaiselle malmiyhtiölle, suunnittelee koekairauspaikkoja ja kulkureittejä. Ja miettii mitä miettii, aanailee, mitä milloinkin, ei juuri enemmälti mitään. Harmaita haikuja harvakseltaan, mitättömiä, kuin hiirihaukan henkosia. Saalistaakin kun se verissä on.

Keekeleen keekele, tässähän minä eilen taltutin sen hullun mesikämmenen, ja janoinen leukuni ulvoi nälkämaan laulua! Se vasta saalis olikin. Veitikan vatsasta löytyi susi, sen sisältä ilves, sen sisältä ahma, sen sisältä kettu, sen sisältä näätä, sen sisältä kärppä, sen sisältä lumikko, sen sisältä hiirulainen.

Hiirulaisen sisältä löysin sen paskakärpäsen, joka viime kesänä toistuvista kielloistani ja kehotuksistani sekä monenlaisista maanitteluistani ja vaikuttavista retorisista kuvioistani huolimatta kurittomasti ulosti upouuden Angry Birds -lippikseni pilalle. Yritin sitä vanhalla Kansan Äänellä metsästää, huteja vaan tuli. Mutta nyt: ähäkutti!