Ajattelevien ihmisten kirja

Päätin kirjoittaa ajatteleville ihmisille tarkoitetun kirjan. Kirjoitin jo parisataa liuskaa, omasta mielestäni oikein sujuvaa, painavaa ja puhuttelevaa tekstiä. Sitten aloin ajatella. Näin jälkeenpäin ajatellen on selvää, että ei olisi pitänyt. Aloin kuitenkin.

Jos sanon kirjassani, että kirja on tarkoitettu ajatteleville ihmisille, tulenko samalla sanoneeksi, että kaikki ihmiset eivät ole ajattelevia? Että on ajattelevia ihmisiä ja että on ihmisiä, jotka eivät ajattele? Tulenko väittäneeksi, että ihmisiä on kahta kastia ja että sen alemman kastin ei kannata tämän kirjan pariin vääntäytyä? Tulenko samalla tuhonneeksi kirjani koko ajatuksellisen perustan, idean? Eihän voi olla niin, että ajattelevat ihmiset ajattelevat, että on ajattelevia ihmisiä ja muita ihmisiä! Jos ajattelevat ihmiset ajattelevat noin, voitaneen sanoa, että eivät he oikeastaan osaa ajatella. Tällä tavalla ajattelevat ihmiset eivät siis ole ajattelevia ihmisiä.

Hm... tästä lievästä ajatuksellista vastoinkäymisestä huolimatta yritin jatkaa asian ajattelemista. Eikö voitaisi kuitenkin ajatella, että ajatteleville ihmisille tarkoitettu kirja korostaa ajatusta, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat ajattelevia. Sana ajatteleva sanan ihminen edessä ei siis rajaa ihminen-sanan tarkoitteiden joukkoa vaan kuvaa koko tuota joukkoa! Heureka! Läpimurto! Voin sittenkin kirjoittaa ajatteleville ihmisille tarkoitetun kirjan!

Mutta... aina tulee se mutta. Jos haluan sanoa, että kaikki ihmiset ovat ajattelevia ihmisiä, tulenko sittenkään kuvanneeksi todellisuutta totuudenmukaisesti. Kaikillahan meillä on kokemuksia siitä, että kanssatallaajan puheet ja muut teot tuntuvat ajattelemattomilta, suorastaan mielettömiltä. Jopa siinä määrin, että heräilee epäilyksiä: ovatko kaikki muumit laaksossa, onko tapuliin lentänyt naakkoja. Lipsuuko ajatuksen suksi. Voinko siis väittää, että ihminen on ajatteleva olento luontojaan ja samalla pysyväisesti? Että ajatteleminen on ihmisen lajityypillinen toiminto, pyhyys, jota mikään ei murra. En nyt tässä välittäisi muistuttaa siitä, että onhan meillä keskuudessamme myös heitä, jotka ovat jo synnyinlahjanaan tai vaikkapa dramaattisen onnettomuuden kautta saaneet niin sanotusti heikommat eväät. Tiedostan kyllä, että olemme nyt niillä herkillä merkitysalueilla, joilla kantsii pitää kieli keskellä suuta. Voisikin ehkä sanoa, että ajattelemista kyllä esiintyy kaikkialla ihmisten keskuudessa ja kaikkien korvien välissä, mutta sen laatu varioi. On huippuajattelua, on parempilaatuista ajattelua, on maanantaikappaleajatuksia, paljon on silkkaa sekundaakin.

Kuitenkin kaiketikin kaikkien ihmisten väittäminen ajatteleviksi voi olla suorastaan valhettelemista. Usein tuntuu, että monet ihmiset ovat pikemminkin tekeviä kuin ajattelevia tapauksia. Jos jokin ajatus joskus näiltä touhun henkilöiltä pintaan pulpahtaa, se on kyllä hyvin poikkeuksellinen tapaus: risti seinään! Niin, ehkä tässä pitää mennä niinkin syvälle menneisyyteen, että mietimme ajatella-sanan historiaa. Siellähän on muistaakseni taustalla ajaminen: ajeskellaan jotakin takaa mielen voimin. Yhdellä tämä ajelu on tolkullisempaa ja suunnitellumpaa kuin toisella, se on selvä. Monia vaivaa kuitenkin parantumaton voimattomuus ja saamattomuus tässä suhteessa. Ei ajeta vaan ajaudutaan.

Vielä yksi vaikeus juontui mieleeni, kun oikein ajattelemalla ryhdyin ajattelemaan tuota ajattelevien ihmisten ongelmaa, etten sanoisi dilemmaa. Jos sanon suuntavani kirjan ajatteleville ihmisille, tulenko samalla velvoittaneeksi ihmisiä ajattelemaan? Tunnettu tosiasiahan on, että kuvaukseksi tarkoitettu kielellinen valinta tulkitaan usein kehoituksena. Ja päinvastoin: selvän käskyn luulotellaan olevan vain pelkkä toteamus.

Mikäpä minä olen ketään käskemään ajattelemaan! ajattelin. Rullailin vielä kerran käsikirjoituksen tekstinkäsittelyohjelmassa alusta loppuun. Suljin tiedoston. Painoin Delete-näppäintä. Oletko varma? Olen. OK.

Sen jälkeen en ole tietokonettani avannut. Enkä toista kertaa avaa. Kele.