Lukemattomat pojat yhteiskunnallisena ongelmana

Kas, millehän sitä nyt alkaisi, lähtisikö lorvailemaan ostarille ja imemään inspiraatiota tuopposesta, kun iski writer’s block, vai mitä. No joo, näköjään kirjallisuuspiiri on kokoontunut kirjastolle, ehkä siitä irtoaisi jotain. Miten söpöä! Kirjallisuuspiiri! Mukaan vaan joukkoon tummaan, onhan kuukauden ensimmäinen tiistai.

Uninen on tunnelma piirissä pienessä, kuten kuvioon kuuluu. Kirjailija surraa kärpäsenä katossa, kyttää köntsää evääkseen.

Paikalle näyttää vääntäytyneen taas sortin sakkia. On Mustion Martta, eläkkeellä oleva tomera äidinkielenopettaja, ”tämmösenä tavan äikänope-emeritana vaan sanoisin”, kuten hänellä on konventiona saarnansa aloittaa. On Liisa-Lotta Hannunantti, entinen karjakko ja maatalouslomittaja sekä suurtalousemäntä, josta olisi omien sanojensa mukaan ”voinut tulla mitä ikinä, päätä nimittäin riittää, vaikka keinosiementäjä tai hiukkasen kiihdyttäjä”. On Jaana Kallunki, väitöskirjaansa kioskikirjallisuudesta valmisteleva ikuinen opiskelija, viidennelle kymmenelleen käyvä ääretöntä nuoruutta jumaloiva sinkku, joka henkensä pitimiksi myy seksipalveluja niitä haluaville ja joka siksi hymyilee toisinaan vinosti ja sanoo ”tietäisittepä vaan”, on tässä nimittäin maisteltu muutakin kuin kansalaisluottamusta. On Helkkusen sisarukset, ikänsä yhdessä asuneet siivoojat, ”vanhojapiikoja viiksekkäitä”, kuten he itse naureskelevat, varsinkin Helka, eikä Tekla juuri puhukaan.

Sattumoisin ostarilta eksyy istuntoon joku vakijoukkolaisten naapureista tai tuttavista, vielä harvemmin joku aivan outo. Niin, eikä unohtaa toki sovi herra Aleksis Hemppoa. Tämä tyylikkäästi pukeutunut ja kaljuuntunut hoikka gentlemanni on muille täydellinen arvoitus. Hänestä ei tiedetä juuri mitään, ei edes sitä, missä mies asustelee tai kenen kaa, kuten televisiossa niin sukkelasti sanovat.

Hempon on nähty nousevan piirin jälkeen keskustaan menevään bussiin. Ehkä kulkee kauempaa täällä. Mutta miksi? Onhan tällaisia piirejä keskustassa useita ja monissa muissakin lähiöissä. Jos joku yrittää istunnon kuluessa vaivihkaa tiedustella, mitä Hemppo mahtaa ajatella käsillä olevasta opuksesta suhteessa omaan henkilöhistoriaansa, Hemppo kiertää ovelasti kysymykset johdattelemalla keskustelua johonkin uuteen kiinnostavaan kirjan detaljiin.

”Jos ajatellaan tätä vähän avarammasta näkökulmasta”, Hemppo luennoi. Selvää on, että Hemppo lukee käsiteltävät kirjat kannesta kanteen ja vieläpä muistaa lukemansa uskomattoman tarkasti. Vaikka Hemppo on ulkoisesti tyylikäs keskieurooppalaistyyppinen ja mannermainen mieseläjä, hänen kielenkäyttönsä on välillä ruokotonta, jotenkin jätkämäistä kirosanoineen ja sovinismeineen päivineen. Kuin suoraan tukkikämpiltä. Suoranainen arvoitus, jännäri, ettemme sanoisi dekkari koko mies!

Rouvia Hempon olemus vähän vistottaa vaikka kyllä samalla jollain perverssihköllä tavalla kiihottaa ja tyydyttääkin, on se niin miehekästä, on. Hempolta saavat kyytiä ja sanan sahaa välillä niin kirjailijat, kirjallisuuskriitikot, kirjallisuudentutkijat kuin – niin, valitettavasti Hemppo välillä sivaltelee suolaisesti myös meitä tavallisia kirjallisuuden kuluttajia, lukijoita.

”Ei sillä päässä kyllä ole vikaa”, arvelee Helkkusen Helka sisarelleen Teklalle erään istunnon jälkeen, kun he paarustavat lumihangessa, tuppaa tuo kunnallinen kadunauraus olemaan onnetonta näinä ulkoistamisen ja kilpailuttamisen aikoina, kohti kotomökkeröään. Siitä sisarukset siirtyvät luontevasti kirjallisuuspiirin, ja myös heidän kahdenkeskisten keskustelujensa, jos sellaista voi puhua, kun vain toinen on yleensä äänessä, ykkösaiheeseen: Miksi pojat eivät lue? Mitä tästä tällaisesta touhusta oikein seuraa? Ei kai niillä päässä ole vikaa, vai onko? Tässähän on käsillä koko Suomenmaamme tulevaisuus… Selvästikin ennen pojat lukivat enemmän, ajatellaanpa vaikka Aleksista, siis herra Hemppoa…

Tämä on suoraan tunnustettava, arvon lukijani: tädit ja vähin mainittu setäkin ovat syvästi huolissaan Suomen poikien lukuharrastuksen hiipumisesta, lukutaidon rapistumisesta ja näihin liittyvästä kaikkinaisesta alennustilasta ja rappiosta. Mihin tämä maa oikein on menossa? Mitä me voisimme tehdä, ajattelevat kirjallisuuspiirin tädit ja joukkoon eksyneet satunnaiset sedät sekä laajemminkin kirjallisuushenkilöt kautta kalliin kotomaamme laaksojen ja notkelmien erilaisissa piireissään. Kaikkein kauneihin kielemmekin tässä kuoleentuu! Mitä me voisimme tehdä täällä Aliskylän sivistyneessä seurueessamme? Sanat ovat tekoja, kyllä me kirjallisuuden harrastajat jos ketkä sen tiedämme, mutta voisimme tehdä muitakin tekoja? Auttaa, jotenkin…

Päättävät nämä vain hyvää tarkoittavat tädit harvoine setineen yksissä tuumin perustaa työryhmän, jonka tehtävänä on järjestää aiheesta julkinen keskustelutilaisuus. Ehkä sen jälkeen on perustettavissa peräti alueellinen työryhmä, joka voi kannustaa muita alueita perustamaan omia työryhmiään ja järjestämään omia keskustelutilaisuuksiaan. Tästähän voi tulla valtakunnallinen ja mikä ettei globaalikin ilmiö, jos saamme mukaan sellaista väkeä, joka osaa asiasta mesettää yyämäs siellä, mitä nuoremmat polvet kutsuvat someksi. Ja monilla sivistyskielillä, no tietysti enkuksi ennen kaikkea! Valitettavasti ei maailmalla osata suomea, vielä.

Niin: Yhdessä on nyt mietittävä päivänpolttavia konkreettisia keinoja poikien lukuharrastuksen nostattamiseen. Kysehän on koko kansakuntamme sivistyksellisestä tasosta ja suorastaan maapallomme kohtalosta! Olemme taistelleet maalle itsenäisyyden, tasa-arvon ja pekkaspäivät, olemme taistelleet meitä alemmalla tasolla kaikin puolin kituuttaviin kehitysmaihin kaivot ja moskiittoverkot, emmekö vielä jaksa taistella sen puolesta, että poikamme ryhtyvät taas lukemaan laadukasta kaunokirjallisuutta ynnä laadukkaita aikakaus- ja sanomalehtiä, ehkä jopa Kaltiota ja Parnassoa? Sivistys, sivistys, oi sivistys!

Tässä kohtaa herään aina painajaisestani. Ei teitä onneksi ole olemassa, Mustion Martta ja Liisa-Lotta Hannunantti, ei sinua, Jaana Kallunki, ei teitä, Helkkusen sisarukset, ei sinuakaan herra Aleksis Hemppo… Ei kirjallisuuspiiriä, ei tätä pientä piiriä, ei kärpästä katossa. Eihän?

Silkkaa sketsiä kaikkia. Silkkoa sisältä ja varsinkin päältä.

Pääni on painunut näppikselle, ja kone kirjoittaa loputonta taj-u-nnanvirtaa

uuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu

Mutta eihän meidän menestystämme merkkimäärissä mitata, joten pannanpa tästä toki katki. Sen vaan sanon ihan vilpittömästi näinä ylevän sukupuolineutraaliuden ja alati kehittyvän sisälukutaidottomuuden ynnä mediakritiikittömyyden aikoina, että lukemattomat pojat ovat osimoilleen poikia! Monet tytötkin. Ja tietysti päinvastoin. Miksei vihdoinkin.