13. syyskuuta 2013

Voguli kvartaalitaloudessa







Sotka liihottaa rannattoman meren yllä ja suorittaa pärskähtävän laskeutumisen, sinne jonnekin. Ikääntynyt hallinköllykkä tarkkailee sitä laiskasti lähistöltä, mutta ei jaksa ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Miksi pitäisikään, turhuutta, turhuutta kaikki. Hetken sotka siinä ehtii sijoillaan pähkäillä, kun jo miehuksessa alkaa karmea kapi. Sinilevää saakura, kvar, kvar, sotka havahtuu ja räpistelee limalöllöstä jotenkuten siivilleen. Ei tämä ole sotkan elämää tämä tämmöinen, se noituu mielessään.

Pohjoisella rannalla – kyllä kaikilla merillä ranta on, sanotaan, mitä sanotaan – seisoo kyrsiintynyt voguli jyrkän kallion nokassa, hurjistunut ilme lommoisilla poskillaan, musta tukka rasvasta kiiltäen. Voguli puristelee känsäisiä kouriaan nyrkkiin kauhtuneen maiharinsa taskuissa. Ei tarjonnut tämä suuri Suomi sitä, mitä mainos lupasi. Hyvinvointivaltio! Tasa-arvo! Suvaitsevaisuus! Sosiaaliturva! Työ ja yrittäminen! Vapaus! Ei tarjonnut, vaikka samaa verta ollaan ja Suomen sukua, piru vie. Kurat! Vessojen siivousta ja muuta paskaduunia vaan tyrkytetään, asunnoista kiskotaan älyttömiä hintoja, ruisleivässäkään ole ruista kuin nimeksi. Ja vaimo, saakulin akanrutjake, hyppäsi lipevän keikkamuusikkokoltan kelkkaan. Tyttömme vetävät Aleksis Kiven kadulla sekalaista kamaa ja jakavat haaroväliään kaiken maailman kuppakulleille ja jännitystä elämäänsä etsiville pikkukikkelisille jörnwaahlrooseille saadakseen tuohta, jotta saavat lisää kamaa. Puistattavaa on tämä tällainen meno kerta kaikkiaan.

Hetken voguli haikailee kaukaisille kotoseuduille, itäisiin taigametsiin, mutta vain hetken. Sipiria on opettanut.

Päin mäntyä on menty! Himputti tätä kvartaalitaloutta! Pääomat karkaavat ei-ugreille ja amerikkalaiset eläkeläiset hallinnoivat pörssiyhtiöidemme osakkeita. Kaiken maailman raimosailakset ja juhanavartiaiset ynnä muut punatiilitalodemarit nauravat kakkaisia naurujaan, kun tv-kameroiden silmät sammuvat. Ei tässä pienelle ihmiselle, olletikaan vogulille, jää muuta mahdollisuutta kuin heittäytyä kalliolta kuolemaan hammasta purren. Kuolema sentään on tasa-arvon asialla näillä vieropalkisillakin!

Tämänsorttisissa synkeissä mutta kieltämättä olosuhteisiin nähden melkoisen ymmärrettävissä – etten sanoisi realistisissa – aikeissa myrtsi vogulimme siis on, kun saamme hänet näihin kuviin ja näille taajuuksille. Mutta annas olla. Sieltähän saapuu sopivasti sotka, liihottaa limaisilla lentimillään, ja voguli säpsähtää synkistä aatoksistaan, kun sotka melkein törmää häneen kurvatessaan laskutelineet alhaalla läheiseen poukamaan. Kvar, kvar, sotkan alakuloinen äännähtely kantautuu vogulin tarkkoihin korviin ja ujuttautuu selkäpiin kautta munaskuihin. Tuuli tuo kalliolle vogulin käsiin sotkan sotkuisen siipisulan. Kynän!

Sotka samperi! Ugrien elämän synnyttäjä tuossa tuo viestiä menneisyydestä. Mikä oikeus minulla on ottaa kuolemani omiin hyppysiini, voguli tuumii. Istahtaa alas kylmälle kivelle, kymmeniä tai satojatuhansia vuosia vanhalle, ajattomalle. Laine hioo rantakalliota, kirjoittaa siihen ikuista stooriaan, kuten aina. Ei väsy, ei luovuta, ei antaudu. Jatkaa vaan järkähtämättömästi piittaamatta syvyyksiään saastuttavista paskaputkista, pohjaansa tukahduttavista ihmisperäisistä ravinneaineista, ilmastonmuutoksen mukanaan tuomista maailman merten virtauksien muutoksesta. Aurinko kurkistaa pilven takaa, ja sen lämmin säde kohtaa karaistuneen ja paljon kokeneen ihmisihon.

Aurinko, aurinkomme, yksi monista. Äärettömän kaikkeutemme vähäinen voimanpesä. Tiedä vaikka olisimme mitättömiä materiahippusia määrättömän jättiläisen perskarvasatiaisen umpisuolen seinämässä. Vogulimme vaipuu syviin suuruutta syleileviin aatoksiin ynnä tuntee hän ennen kokemattoman rauhan ja valon laskeutuvan syntymälevottomaan sieluunsa.

Kvar, kvar, sotka raakkuu. Kvar, kvar.

Tämä on minun momentumini, voguli tuumaa. Mitä minä hullu oikein olin tekemässä? Meinasin tappaa luonnon luoman, viattoman luontokappaleen, ainutlaatuisen ja arvoituksellisen avaruuden eloperäisen pienhiukkasen. Millä oikeudella ja kenen luvalla, kysyn vaan.

Siitä hetkestä voguli ryhdistäytyy ja heittää kaiken katkeruuden ja mielipuolisen vihansa huut hemmettiin. Hän muistaa taannoisen somalitoverin, siivoojakumppanin, joka kehotti vogulia hakeutumaan työväenopistoon käsityöoppiin. Oli havainnut Igorin, se vogulimme ristimänimi on, monipuoliset kädentaidot. Opiston kurssille Igor kalliolta päästyään heti hakeutuukin, eikä aikaakaan, kun hän myös ammattimaisten opettajien silmissä osoittautuu erityislahjakkuudeksi. Näissä näpeissä syntyy kippo jos kappokin, tuon kolhohkon kallon alla asuu suuren visionäärin sielu. Esteetikko on syntynyt! Ja loppu onkin historiaa. Tätä nykyä Sigor, tulee tietysti sanoista sotka ja Igor, on maailmalla huippuarvostettu designbrändi. Rahaa sataa laariin ovista ja ikkunoista. Yritysryppään juristi-verosuunnittelijat tekevät haastavaa työtään pyyteettömästi. Igor elelee perheineen – niin, vaimo palasi anteeksipyydellen kuuluisuutta saaneen vogulimme kainaloon, kantrikoltta kuulemma halusi jatkaa vapaissa suhteissa ja sen hengityskin haisi – ja sukuineen viidensadan neliön linnassaan Helsingin Jollaksessa. Tuttavapiiriin kuuluu kansakunnan kermaa, myös Jörn Wahlroos, jonka jore on osoittautunut saunailtojen tuoksinassa ihan normaalin oloiseksi myös kokonsa puolesta ja jolle Igorista on tullut pitkissä keskustelusessioissa oikein läheinen ystävä. Suorastaan sielun veli. ”Don’t worry, be happy”, Igor tapaa lohduttaa Jörniä, jota välillä tuntuu aivan liikaa ahdistavan huoli Suomen kansan kohtalosta ja omasta eturauhasestaan. ”Jokainen on oman elämänsä disaineri.”

Joskus loppusyksyn synkkinä myrskyöinä, kun vuosi on kääntymässä viimeiselle kvartaalilleen, Igor istuu linnansa eteläisessä näköalatornissa ja tuijottaa tuntitolkulla alas, rantaan raivokkaasti iskevää vettä. Hän miettii, miten pienestä kaikki joskus voi olla kiinni. Hiuskarvan varassa voipi olla inehmon elo – tai sotkan sulan.

Kun myrsky vihdoin laantuu ja tulee leppeä tähtikirkas yö ja linnunrata kaartuu kaikessa loistossaan linnan laajojen näköalaikkunoiden ja hurskaan unta nukkuvan perheen ylle, voguli itkee. Voguli itkee, mutta ei ymmärrä, miksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Saa kommentoida! Julkaisen sellaiset kommentit, jotka ymmärrän ja jotka ovat hyväntahtoisia.